Marski ja Zhdanov neuvottelivat sotilasliitosta

Pekka Visuri

Paasikiven Suomi suurvaltojen puristuksessa 1944–1947

Docendo 2015

Tämän päivän Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kommentaattorien arviot nostavat usein kysymyksen siitä, missä määrin he ovat perehtyneet historiaan. Tuntevatko he tilanteen, josta Suomen valtiollinen johto aloitti vuonna 1944 maan tulevaisuuden rakentamisen?

Käytettävissä on runsaasti tutkimuksia Suomen irrottautumisesta toisesta maailmansodasta. Kysymys lieneekin enempi siitä, että historialla  ei nykyaikana ole juurikaan sijaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kommentoinnissa. Tästäkin syystä professori Pekka Visurin torstaina julkaistu Paasikiven Suomi suurvaltojen puristuksessa 1944–1947 on tärkeä teos, vaikka se sisältää vain vähän täysin uutta tietoa.

Visurin tärkeimmät kirjallisuuslähteet ovat Tuomo Polvisen Paasikivi-elämäkerran vuodet 1944–1948 kattava viides osa ja Juhani Suomen pari vuotta sitten ilmestynyt ”Mannerheim – Viimeinen kortti?”.

Teoksen ydin on presidentti C. G. Mannerheimin ja pääministeri J. K. Paasikiven vallanjako marraskuusta 1944 maaliskuuhun 1946, jolloin eduskunta valitsi Paasikiven presidentiksi ja Mannerheim pääsi vihdoin vanhuuden lepoon.

 

Visuri osoittaa, että sisäpolitiikka, demokratia ja parlamentarismi olivat Mannerheimille verrattain vieraita. Suomen uusi kurssi alkoi vakiintua marraskuussa 1944, kun Paasikivestä tuli pääministeri. Paasikivi oli sisäpolitiikan johtaja ja vahva ulkopoliitikko, jonka tukena olivat erityisesti maalaisliittolaiset ministerit Urho Kekkonen ja Kaarlo Hillilä.

Visuri ei ole kiinnittänyt huomiota siihen, miksi sosiaalidemokraatit jäivät sivuun ulkopolitiikan suunnanmuutoksessa. Kysymys oli siitä, että vielä syksyllä 1944 SDP oli Väinö Tannerin otteessa ja hän esti ulkopolitiikan suunnanmuutoksen välttämättömyydestä vakuuttuneen K. A. Fagerholmin nimityksen Paasikiven hallitukseen.

Paasikiven noustua pääministeriksi Mannerheim keskittyi turvallisuuspolitiikkaan. Presidentin toimet olivat ennakkoluulottomia ja ne olivat hyvin pienen piirin tiedossa. Mannerheim toivoi muun muassa puna-armeijan osallistumista Lapin sotaan suomalaisten säästämiseksi.

 

Mannerheim neuvotteli tammikuussa 1945 valvontakomission puheenjohtajan Andrei Zhdanovin kanssa Suomen ja Neuvostoliiton sotilaallisesta yhteistyöstä ja sopimuksesta. Mannerheim oli tässä aloitteellinen. Hänellä oli jo liittosopimuksen luonnos. Zhdanov sai kuitenkin Moskovasta ohjeet keskeyttää neuvottelut. ”Olette kiiruhtaneet asioiden edelle… Se on tulevaisuuden musiikkia. Ensin täytyy palauttaa voimaan diplomaattiset suhteet. Älkää pelästyttäkö Mannerheimia radikaaleilla ehdotuksilla…”, ulkoministeri Vjatseslav Molotov ohjeisti Zhdanovia.

Siinä vaiheessa ”YYA-sopimus” siirtyi tuonnemmaksi. Mutta Mannerheimin aktiivisuus ja ”asioiden edelle kiiruhtaminen” osoittivat joka tapauksessa Neuvostoliiton johtajille, että Suomen ulkopolitiikan johto ymmärsi ja halusi ottaa huomioon suurvaltanaapurin turvallisuuspoliittiset intressit.

Historiallisessa katsannossa presidentti Mannerheim oli vuonna 1948 solmitun YYA-sopimuksen varhainen aloitteentekijä.

 

Pääteeman lisäksi Visuri kertaa runsaasti tapahtumia ja asioita, jotka ovat historian harrastajille tuttuja. Kertaus on pääosin perusteltavissa. Ehkä olisi kuitenkin ollut paikallaan keskittyä hiukan enemmän teoksen pääteemaan ja syventää analyysia sen osalta.

Paljon mielenkiintoista teoksen monet historian kertaukset sisältävät. Visuri esittää hyvin perustellun analyysinsa asekätkennästäkin. Hän huomauttaa, että on esitetty täysin mielikuvituksellisia väitteitä, että asekätkentä pelasti Suomen miehitykseltä.

Visurin mukaan miehitysuhka oli konkreettisimmillaan noin kuukauden ajan syys–lokakuussa 1944 eli välirauhan solmimisesta Lapin sodan tehostettuihin sotatoimiin saakka. Suomella oli tuolloin aseissa 400?000 miehen kenttäarmeija. Mutta jo joulukuussa 1944 pääesikunta ilmoitti sotilaspiireille, että ajankohtaista miehitysvaaraa ei enää ollut ja oli aika aloittaa asekätköjen purkaminen.

Asekätkentä oli ymmärrettävä toimi, mutta ei ole osoitettavissa, että se olisi pelastanut Suomen miehitykseltä. Visurin mukaan Josif Stalin halusi pitää Pohjolan rauhallisena ja ennen muuta turvata sotakorvaustoimitukset Suomesta. Se oli taustalla myös siinä, että Neuvostoliitto myi Suomelle viljaa talvella 1945, kun maan elintarviketilanne oli kriittinen.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.