Mastodontin muistijäljet - Pekka Kejonen

PEKKA KEJONEN Mastodontin muistijäljet WSOY 2008, 109 s.

1960-luvulla aloittaneista runoilijoista vain harva on julkaissut säännöllisesti kirjoja 2000-luvulla. Vilppulassa asuva Pekka Kejonen kuuluu heihin ja samalla tekijöihin, jotka iän myötä ovat vain monipuolistaneet, tiivistäneet ja parantaneet ilmaisuaan.

Mastodontin muistijäljet on lukukokemuksena Kejosen myöhäistuotannon huipentuma, hänen eräänlainen runousoppinsa. Se on myös parhaita runokokoelmia viimeaikaisessa suomalaisessa lyriikassa.

1960-luvun suomalaisessa runoudessa kukoisti villi ja vapaa henki, avantgardistinen etsintä ja kokeilu. Pentti Saarikoski vapautti kielen akateemisuuden kahleista, Kalevi Seilonen etsi Olennon ontologiaa, Kari Aronpuro määritteli urbaaneja kielipelejä, Kejonen murensi käyttögrafiikallaan proosan ja runon rajoja, Mirkka Rekola löysi runon aforistisuuden, Caj Westerberg runokielen sensualistiset mahdollisuudet.

1960-luvun Kejosesta on tallella hänen omaehtoinen anarkisminsa, huolettomuus ja huoli, mikä sitoo runoilijan maailmaan. Nyt vain kuvat ovat seestyneempiä ja havaintopiirit tarkkaavampia.

Kejonen kykenee runossaan sellaiseen sisäiseen liikkeeseen ja kielen elastisuuteen, että vastaan tulee aina kirjoittajan itsensä yllättämä momentti, olemisen hauras läpinäkyvyys. Ja se on todella merkitsevä asia.

Runon kääntöpiirit

Kejosen runouden kosmista yksinäisyyttä on lieventänyt huumori ja ironia, ja nimenomaan tarkkanäköinen itseironia. Yksityisen ja yleisen leikkauspisteet Kejonen on pystynyt määrittelemään aina täsmällisesti ja vakuuttavasti. Runo on tapahtuma ja näköala toisiin maailmoihin.

Syvyydestä voi sukeltaa aina pintaan, ja toisinpäin. Jo Saarikoskella "tukka tarttui tähtiin", ja hän oli jo silloin toisaalla. Samaa määritelmiä pakenevaa vapautta edustaa myös Kejosen runous: "Ehkä ongelma ei olekaan siinä, / ettei avaruudessa ei olisi elämää / vaan siinä, / etteivät muukalaiset halua / lähempää tuttavuutta kanssamme. / Minä rakastan heitä kaukaa, / väärin tulkittuja enkeleitä / joilla on luonnetta / pysytellä kaukana tästä kaikkitietäväisten pallosta."

Kejosen lyyrisessä minässä parasta on hänen omaehtoisuutensa ja itsenäisyytensä. Vaikka hän on aina ollut toisaalta kotikutoinen beat-runoilija, Tenojoen zeniläinen, hän on rakentanut runoa omasta kokemuksesta käsin, suomalaisen maiseman ja mentaliteetin pohjalta.

Chättäily ei riitä runoudeksi

"Kauneinta ihmisessä on / hänen avuttomuutensa. / Jos toista ei olisi, / hän kuolisi. / Nyt hän kuolee yhdessä / toiseutensa kanssa."

Näin Kejonen määrittää inhimillisyyden ja eettisyyden asteikkoa, joka on katoamassa informaation bittiavaruuteen. Hän on huolestunut siitä, että jopa runous on unohtamassa tämän velvoittavan tehtävän. Moni nykyrunoilija on liikaa ihastunut uuteen teknologiaan ja unohtanut siten oman kuolema-tietoisuutensa.

Runoilija jäljittää vahvaa ja autenttista elämystä. Se on kielen koristeellisuuden ja retoriikan tuolla puolen, alkuperäisissä ja omakohtaisissa muistijäljissä: "Voin katsoa pitkiä aikoja / tielle / odottamatta ketään, / mitään näkemättä. / Se on tapana tässä ammatissa."

Niinpä - vain tosi on kaunista. Mastodontin muistijäljetsisältää monta hienoa runoa. Kokoelmana se ansaitsisi vaikkapa valtion palkinnon. Mutta voiko anarkistille ehdottaa Valtion palkintoa?

HANNU WAARALA