Matti Hagelberg - Silvia Regina

MATTI HAGELBERG

Silvia Regina

Kreegah Bundolo 2010. 216 s.
Jo alkukohtaukset ovat kuin eri puusta. Kuusi vuotta sitten Matti Hagelberg aloitti Kekkonen-mestariteoksensa (2004) tarinalla, jossa Suomen tasavallan presidentti joutui valaan vatsaan. Samassa sarjakuvassa Kekkonen myös vieraili Kuussa, hiihti Elviksen kanssa ja tietysti nousi kuolleista.

Kansainvälisestikin arvostetuimpiin sarjakuvataiteilijoihimme kuuluvan Hagelbergin (s. 1964) Kekkosen-seuraaja on Silvia Regina (2010). Se alkaa ahneita siunaavasta "uusliberalismin ihanasta Kristuksesta" ja siitä, kuinka robottijumala käskee alkuihmisen rakentaa temppelikseen saunan.

Heti rakennustyön jälkeen luojan ja ihmisen tiet eroavat, ja ihminen asettuu jumalansa valtaistuimelle. Seuraavilla sivuilla maisema jo tukehtuu kaupunki-Suomeen, joka kirjan loppuun mennessä tuhoutuu liekeissä ja räjähdyksissä.

Silvia Regina on synkkä julistus sellaisesta Suomesta, jolle Jorma Ollilan maabrändityöryhmän raportti on kuin edesmenneestä kerrottu mauton vitsi. Suomesta, jonka portilla hyvinvointivaltio roikkuu hirtettynä ja jonka kansa villiintyy, kun pääministeri Matti Uutinen mestataan.

Selkeää juonta Silvia Regina ei sisällä. Lyhimmät sirpaleet ovat yhden sivun pilakuvia, pisin lohko on noin 50-sivuinen mukaelma Minna Canthin Köyhää kansaa -pienoisromaanista.

Teoksen hahmot risteilevät tarinasta toiseen ja Hagelbergin aiemmista teoksista uutuusopukseen. Tosielämän henkilöiden lisäksi tarinat vilisevät viittauksia Raamattuun ja populaarikulttuuriin. Tintti-sarjakuvia lainataan jostain syystä useaan otteeseen, ja eräässä huikeassa kohtauksessa Bond-elokuvien Ernst Stavro Blofeld pelastaa Köyhälän joulun.

Mosaiikki ei sisällä lukuohjetta. Esimerkiksi Suomesta jäljettömiin katoavat "tavalliset suomalaiset miehet" Masa Laakso ja Esa Kukkula voi nähdä elegiana paperitehtaiden duunarimiehille.

Yhtä hyvin heidät voi kuitenkin tulkita Matti Hagelbergin helpottuneeksi huokaukseksi heidän katoamisestaan, sillä ei Laaksoa ja Kukkulaa mitenkään esikuvallisina esitetä.

Silvia Reginan suurin syyttävä sormi osoittaa nykyhetken rappioon, mutta Hagelberg ei erehdy samalla glorifioimaan mennyttä liiaksi.

Ei armoa

Kekkonen oli absurdi komedia, jonka villi huumori pehmensi teoksen satiiria. Silvia Regina on abstrakti tarinakokoelma, jonka lohduton sisältö ei periaatteessa paljon naurata. Jos Kekkonen piikitteli suomalaisuutta , Silvia Regina pieksee ja paloittelee.

Tätä ei suinkaan pidä tulkita siten, etteikö Silvia Regina olisi hauska: kyllä se on, jos lukija sallii sysimustan huumorin. Mutta edeltäjäänsä verrattuna se on raskas ja pamflettimainen.

Sarjakuvan läpitunkeva kantaaottavuus kääntyykin osin itseään vastaan. Lopputulos ei sentään jää pelkäksi hajanaiseksi kokoelmaksi julistusta, mutta mielestäni Hagelberg ei onnistu Silvia Reginalla ylittämään Kekkosta.

Teoksen ansioita ei silti ole syytä millään tavoin väheksyä. Silvia Regina on suomalaisen sarjakuvan joukossa ainutlaatuinen puheenvuoro ja hersyvien yksityiskohtien aarrearkku.

Graafisesti Hagelberg painii vain itsensä kanssa. Taiteilijan käyttämä raapekartonkitekniikka on kaksinkertaisesti jäljittelemätön - kukaan tuskin taitaa sitä Hagelbergin tavoin, ja kukaan muu ei sitä tässä mittakaavassa rohkene käyttää.

Jäljittelemättömyyteen liittynee sekin, että Silvia Regina ei sisällä tekijänsä nimeä. Näin rankkojen kannanottojen esittäminen nimettömänä olisi melko härskiä, mutta tässä tapauksessa puhujan puumerkki on läsnä jokaisessa raaputetussa viivassa.