Matti Kangaskoski - Tältä sinusta nyt tuntuu

Teos 2012. 65 s.

Avantgarde tarkoitti alun perin sotilaallista termiä, jonkinlaista etujoukkoa ja rintamalinjojen uskaliaita ylityksiä – pioneereja, jotka pistivät pelikentän uusiksi. Kunnes siitä tuli jälleen vanhaa kirjallisuus- ja taidehistoriaa. Kokeellisuus kesyyntyi osaksi traditiota.

Mitä avantgarde, kokeellinen kirjoittaminen, tarkoittaa tänä päivänä tietoteknisen uusintamisen, virtuaalisen jäljentämisen, mekaanisen kosinnan ja alitajunnan katoamisen aikana?

Missä runoilijan subjektiivisuus luuraa, kun se on täynnä objektiivisuuden salattua kaipuuta, ehkäistyn kokemisen nälkää, merkityksien katoa ja avaruusromua? Paatos, tuo torjuttu merkityksien kaipuu, määrittyy nyt eri tavalla, ehkä jokaisella tykönään yksinäisen ruudun ääressä.

Matti Kangaskosken (s.1983) tietoisen ”epärunollisessa”, subjektiivisen retoriikan kieltävässä esikoisteoksessa Tältä sinusta nyt tuntuu perinteinen tunnemaisema jäsentyy uudella tavalla. ”Tuntuminen” on jo sinänsä epämääräinen, totalitäärinen, arkaistinen ja epälaskelmallinen ilmaisu. Silti subjektiivisesti se on aina totta, siis runouden käyttövoimana ja myrskyävänä aiheena.

Kun avantgarde kohtaa internetin, syntyy kokeellisen kirjoittamisen epäfyysinen alue, jossa subjektiivisuus on lopulta kuitenkin objektiivisuuden kaipuuta.

”Jokaisen komedian ytimessä on tragedian siemen”, kirjoittaa Kangaskoski melkeinpä nietzscheläisen kulttuurikritiikin hengessä. ”kyynel rakastajan poskella, luuytimen kärjessä kukka...” Baudelairekin saattaa kummitella täällä, internet-välihuomautusten joukossa.

Tie käsittämättömyyteen voi kulkea vain kuolleen sivistyksen kautta. Toisaalta demokraattinen kommunikaatio, vaikkapa facebookin pienimpään yhteiseen nimittäjään perustuva sosiaalinen tasa-arvo, ei ole koskaan ollut avatgarde-taiteen ihanne. Pikemminkin sitä on sydämen aristokratia, varmasti epämääräinen termi massojen aikakautena. Nyt merkitykset poikivat merkityksiä, epärunollisillakin, epätodennäköisilläkin alueilla.

Tältä sinusta nyt tuntuu kaihtaa ”runollisuutta”, suhtautuu ironiankin mahdollisuuteen skeptisesti. Mitään ei liioitella, ei ihmistä eikä asiaa, ei edes tyttöystävää, hänen hiuksiaan. Mitä jää jäljelle, kun metaforat kuolevat? Tai jos kaikki onkin puhdasta metaforaa, kuivia fragmentteja, huuruisia kuvia olemassaolon peilissä. Kuka tietää.

Hannu Waarala