Matti Klinge - Rooma. Päiväkirjastani 2012–2013.

Sen jälkeen, kun Kalle Päätalon kynä raukesi ja uudet kirjat jäivät ilmestymättä, jokasyksyinen iloisen odotukseni kohde on ollut Matti Klingen päiväkirjat. Ne ovat hyvin eri näkökulmasta kirjoitettuja, mutta edustavat samaa myönteisesti itseään toistavaa viisautta kuin Päätalollakin.

Kumpikaan kirjoittaja ei sanottavammin nosta esiin yksittäisiä kohokohtia, numeroita, vaan teksti soljuu näennäisesti samanarvoisten havaintojen virtana kuin läpisävelletty Wagnerin ooppera.

Joitakuita ärsyttää Klingen ”aisance”, elämisen helppous. Klinge kertoo, että isä lupasi hänelle kouluaikaan rahapalkkion, jos poika edes kerran saisi muistutuksen. Minua tämmöinen kirjoittaminen ei suututa, vaan innostaa.

Klinge tyrmää Guggenheimin säätiön itsepäiset pyrkimykset tunkeutua Suomen pääkaupunkiin. Takapiruna löytyy Yhdysvaltain lähetystö, joka tukee hanketta. Klinge ihmettelee, eikö keskelle Helsinkiä saman tien rakenneta Disneylandiä. Pitikö muuten viimeksi mainittu Euroopassa perustaa juuri Ranskaan, antiamerikkalaisuuden vahvimpaan linnakkeeseen?

Lähi-idässä on taas levotonta. ”Nyt alueella määrää myös Yhdysvallat ’alusmaansa’ Israelin kanssa, joka ei ole alusmaa siinä, että se tottelisi, vaan kiristää itselleen kaikki edut ja harjoittaa silti arroganttia politiikkaa”.

Liioin ei kirjoittaja odota liikaa paljon kehutulta arabikeväältä. ”Monet kannanotot ’sananvapauden’ nimissä ovat mielestäni koko ajan tuntuneet falskeilta, sillä sananvapautta on vain niillä, jotka hallitsevat lehdistöä, kustannusmaailmaa ja muita medioita, siis rikkailla.”

Yksi sananvapauden ja ymmärryksen uhka on suomalaisten yhä ylemmille sivistystasoille ulottuva kielitaidon kapeneminen. Kulttuurillisesti olemme yhä enemmän anglosaksien alusmaa, pian vailla kykyä ymmärtää edes lähinaapureitamme.

Klingen suuri kulttuurillinen ansio on tuoda esiin näkemyksiä, joita yleensä ei julki lausuta – etenkään hänen viiteryhmästään.

Kotimaisessa kulttuurielämässä Klingeä tympäisee erityisesti Alvar Aallon hyysääminen. Jyväskylässä tämän henkilönpalvonnan vielä ymmärtää, mutta minkälaista valtaa koko Suomessa käyttää design-lobby?

Klinge osoittaa ymmärtämystä vuoden 1918 punaista Suomea johtanutta Kansanvaltuuskuntaa kohtaan, pitää sen ajamia tavoitteita sangen maltillisina ja muistuttaa, että juuri Kansanvaltuuskunta neuvotteli Suomelle aluelisäyksenä Petsamon. Tätä punaisten voittomaata ei menetetty edes vielä talvisodassa, vaan vasta aivan toisen väristen voimien aloittaman jatkosodan jälkiselvittelyissä.

Entä tämä: ”Kapitalisteille oli taivaan lahja, että feminismi käänsi katseen talouselämän kritiikistä ja luokkavastakohtaisuuksista naisasiaan ja ohjasi tuotantoon suuren määrän halpaa naistyövoimaa. Kahden palkan perheen malli salli yleisen palkka- ja ansiotason laskemisen ja työn prekarisaation. Naisten vapauttaminen (ansio)työn avulla johtikin siis kapitalismin uuteen nousuun.”

Kirjoittaja on erityisen eurooppamyönteinen ja muistuttaa aivan oikein, ettei eurooppalaista tietoisuutta voi rakentaa pelkän englannin taidon varaan. Ranska, saksa, venäjä ja ruotsi ovat tärkeämpiä kieliä. Toisaalta voi ihmetellä tarvitseeko rakkauden maanosaamme Eurooppaa kohtaan välttämättä lukea mukaan Euroopan unioni – eurovaluutasta puhumattakaan.

Harvat teokset pureutuvat yhtä osuvasti ja lahjomattomasti ajankohtaisten tapahtumien taustoihin kuin Matti Klingen päiväkirjat.