Matti Koskimaa – Suomen kohtalon ratkaisut. Talvisota ja jatkosota 1939–1944.

Reserviin siirryttyään vuonna 1932 syntynyt tykistön ye-eversti Matti Koskimaa ryhtyi sotahistorian tutkijaksi. Monipuolisen tuotannon pääteos on tälle syksylle ilmestynyt yli 500 sivun paksuinen teos pienen Suomen sotilaiden kamppailusta pahojen diktaattorien sytyttämissä sodissa.

Koskimaa kirjoitti opustaan peräti 23 vuoden ajan, ja perusteellinen tutkimustyö ja vakava harkinta näkyvät lopputuloksessa.

Kirja Suomen kohtalon ratkaisuista pääsee hyvälle paikalle sotahistorian harrastajan käsikirjastoon. Äkkiä selaten teos näyttää sotilastaustaisten historioitsijoiden tuotteelta: nuolikarttojen kokoelmalta. Tavallisen rivisotilaan äänikään ei päällimmäisenä kuulu, mutta siltikin Koskimaan teksti on poikkeuksellisen hyvää tiedonvälitystä ja tapahtumien merkityksen punnitsemista.

Tykistöeversti tajuaa nimittäin taistelujen kokonaisuuden, tulen ja liikkeen pyhän ja pahan yhteyden. Mikä parasta, sotahistorioitsija kykenee välittämään havaintonsa lukijalleen selkokielellä.

Suomalaisessakin sotakirjallisuudessa on tavanomaista käsitellä taisteluja tapahtumasarjoina, joissa jalkaväen miehet ampuvat, kaivavat, juoksevat ja kuolevat. Tykistön toiminnasta puhutaan tulena ja jylynä erillisissä luvuissa. Koskimaa kykenee esittämään taistelujen kaamean logiikan alusta loppuun ja selustan asemista etulinjan poteroihin.

Kokonaisuutta lukiessa tulee mieleen ensimmäisen maailmansodan Verdunin puolustajan, marsalkka Philippe Petainin suosima sanonta: ”Tykki valloittaa, jalkaväki miehittää.”

Teoksessa käydään yksityiskohtaisesti läpi talvi- ja jatkosodan tärkeimmät taistelut, joskin Suomen pohjoisimman osan yhteenottojen kuvaukset jäävät kokonaisuudesta puuttumaan.

Samalla eversti sitoo pienen pohjoisen maan tappelut Euroopan ja maailman kurjiin yhteyksiin. Vaihtoehtoja oli mahdoton löytää, on tekstin perusteltu sanoma.

Mainintansa saa myös luutnantti V. Pentikäinen, Neuvostoliiton vakooja. Hän toimitti isännilleen tietoja Suomen ja Viron yhteistyöstä Suomenlahden sulkemiseksi, ja se puuha oli punaiselle diktatuurille sodan syistä ensimmäinen. Välirauhan aikanakaan liikkumavaraa ei jäänyt ulkoministeri V. Molotovin kivikovan painostuksen jatkuessa.

Talvisodassa tarkasti ampuvan suomalaisen tykistön työ jäi kesken kranaattien puutteen takia. Jatkosodan hyökkäysvaiheen ja torjuntavoittojen aikana paukut riittivät, mutta Viipuri menetettiin ammusvarastojen byrokraattien hölmöydenkin takia. Kun venäläisten hyökkäys Kannaksella pysähtyi, alkoivat Aunuksen ja Maaselän kannasten kovat torjuntataistelut.

Koskimaa esittelee laajassa kirjassaan kymmeniä tykistön sotilaita, joiden panos sodissa oli ratkaiseva. Tykistöeverstin tekstiä voi tutkia myös kunnianosoituksena näille teknisen aselajin miehille, jotka tekivät suomalaisesta tykistöstä maailman tarkimman ja tehokkaimman. Perinne jatkuu muuten edelleen.

Ison kirjan lukijalle oli myös ilo havaita, että edesmennyt, kunnioitettu ystävä, jatkosodan Rajajääkäripataljoona 4:n komentajan Olli Korhosen urhoollinen toiminta oli saanut tekstissä tilaa. Kun mennyttä ei ole syytä unohtaa, mutta on aiheellista paremmin ymmärtää, eversti Koskimaan tekstiin ja arviointeihin on syytä palata tulevaisuudessakin.

Tämä suurteos ei katoa yhden syksyn aikana.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.