Medeia – Iconoclastic

Kiintoisaa. Metalliyhtye Medeia kokeilee melodisuutta. Raskaan rankomisen ystävät älkööt hätäilkö, ei tämä mitään tunnelmarockia edelleenkään ole.

Pikemminkin tamperelaiskuusikko on kerännyt lihaa ruosteisen rangan ympärille valikoiduissa kohdissa. Kappaleet vyöryvät päälle yhä monsuunin tavoin, mutta nyt soitossa on pientä aaltoilua ja hyvä näin, koska yhtyeen neljäs kokopitkä Iconoclastic kuulostaa kiinnostavimmalta Medeialta ehkä ikinä.

Melodisuus ei synny vain kosketinsoittaja Laura Dziadulewiczin äänimatoista tai lauluosuuksista. Rieskan avaava nimibiisi esimerkiksi nakkaa korvalle sangen kauniisti keinuvaa riffittelyä ennen paluuta tavaramerkkitykitykseen.

Kuivan rujoimmillaan Samuli Peltolan kitaran kurittaminen lähenee math coren metronomintarkkaa, mutta sitäkin kiimaisempaa täkytystä, toisaalla taas annetaan äänimaiseman avautua ja tehdä tilaa.

Keijo Niinimaan syvyyden syövereistä kumpuava huuto pitää levyn punaisen langan kulkemassa yhtyeen tehdessä kokeilujaan. Iconoclasticin hallittu riski näyttää kannattavan: monipuolisempaa soittoa lienee mukavampi niin kuunnella kuin soittaa.