Mesenaatti

Pala aitoa suomalaista kulttuuri- ja taidehistoriaa välittyy suorana eteemme Pia Andellin varsin puhdaslinjaisesta dokumenttielokuvasta Mesenaatti, jossa kuvataan tamperelaisen Sara Hildénin (1905–1993) matkaa merkittäväksi suomalaiseksi taiteenkerääjäksi.

Samalla Andell nostaa kerronnan ytimeen Hildénin avioliiton taiteilija Erik Enrothin (1917–1975) kanssa.

He tutustuivat vuonna 1945, jolloin Sara toimi vaateliikkeen myymälänhoitajana ja Erik oli vielä tuntematon taiteilija. Sara ihastui sekä Erikiin että hänen teoksiinsa ja alkoi kerätä niitä systemaattisesti. Myöhemmän avioitumisen jälkeen Sara mahdollisti Erikille keskittymisen puhtaasti taiteen tekemiseen.

He tekivät jopa sopimuksen, jonka mukaisesti Erikin taulut siirtyivät suoraan Saran omistukseen. Tämä järjestely johti monenlaisiin ongelmiin heidän suhteessaan, jota varjosti Erikin alkoholismi. Sen myötä syttyvä kolminäytöksinen draama saa yhä sitovampia vivahteita ylleen.

Mesenaatti on kuin pienoisnäytelmä tarjoten näyttämön, jolle rakentuu elettyjen hetkien yhdenlainen kehä. Se luo verkoston, jonka myötä voi aistia moninaisia historiallisia kaaria.

Sara Hildénillä oli vahva kiinnostus nykytaiteeseen, jota hän keräsi ulkomaita myöten.

Rikkaana liikenaisena hänelle mahdollistui muun muassa Pablo Picasson, Joan Miron ja Henry Mooren töiden hankkiminen. Samalla myös kotimainen nykytaide sai mesenaattinsa, ja puhuttiin Sarasta ja hänen ”pojistaan”, joihin kuuluivat Kimmo Kaivannon ja Kari Jylhän ohella Kauko Lehtinen, Juhani Harri, Arvo Siikamäki, Kai Cavén ja joukko muita taiteilijoita.

Näistä aineksista on Andell koonnut kiehtovan ja monitasoisen elokuvansa. Sara Hildénistä itsestään ei ole paljoa kuva- tai muuta aineistoa säilynyt. Muutamat valokuvat todistavat ja tavoittavat kohteensa.

Andellin toteutuksessa saadaan vanhan ja arvokkaan kuvamateriaalin sekä haastattelujen myötä kuva voimakastahtoisesta, määrätietoisesta, leijonan ottein asioita järjestelevästä naisesta, joka toi nykytaidetta Suomeen ja jätti perinnökseen Särkänniemessä toimivan taidemuseon.

Vähitellen muodostuu siis kuva ihmisestä, joka oli taiteen asialla hyvin konkreettisesti ja osittain bisneksen ehdoin.

Näkökulma on erityisesti Hildénin tekemisten kautta luotua, mutta myös muita tasoja nousee esiin, aivan erityisesti juuri laajan haastattelumateriaalin myötä. Näin luodaan kerronnan rytmi ja sen vihjeellinen eleettömyys.

Kerronnan pääkohdetta käsitellään lähinnä muiden ihmisten hänestä antamien lausuntojen myötä. Enemmän kuin muotokuva Sara Hildénistä, Andellin teos onkin kiinnostava näkökulma tietyn aikakauden jännitteisiin.

Andellin käsikirjoitus rakentuu paljon kuva- ja äänimaisemille, joita Timo Hietalan mietteliäs musiikki oivasti laajentaa. Pekka Uotilan kuvaus on rauhallista ja yhtälailla olennaisuuksiin keskittyvää kuin Andellin ohjaus.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.