Metsäjätti

Törmälässä, ison maailman tuulilta suojassa, viimeiset vanhanajan pikkupojat Janne (Jani Karvinen) ja Pasi (Heikki Pitkänen) kasvavat pelaten potkupalloa, tossulätkää ja Commodore 64:ta. Niin kauan kun Metsäjätin tehtaan piippu tupruttaa, törmäläläis-isät saavat rahoituksen juoma-harrastukselleen ja pari riviä lottoa lauantaisin.

Metallimusiikki tulee ja mullistaa, eikä mikään ole niin kuin ennen. Ikävä kyllä muutokset eivät jää Metallicaan ja Iron Maideniin. Maailman ketale muuuttuu, Pasi päätyy Helsinkiin suomenruotsalaisiin naimisiin ja Metsäjätin pikkupomoksi. Janne jää, koska Törmälästä ei ole tapana lähteä. Pasikin palaa, tehtävänään irtisanoa vanhoja kavereitaan.

Miika Nousiaisen pari vuotta sitten ilmestynyt romaani on lohduton peilaus jatkuvien YT-neuvottelujen Suomesta, jossa kengän kuva ahterissa alkaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus. Lohtua lohduttomuuteen tuo teoksen ihmisläheisyys. Kirjailijan empatiaa ja ironiaa yhdistelevä tapa kuvata monimutkaistuvassa maailmassa haparoivaa ihmistä on aivan omaa luokkaansa.

Samaa lohduttomuuden ja lohdullisuuden tasapainoilua huokuu myös ohjaaja Aleksis Meaneyn dramatisoima näytelmä. Metsäjätin näyttämöversio nojaa miltei koko painollaan hienoon tekstiin. Teatterillistaminen ontuu, ja esityksessä sorrutaan paikoin helpon tuntuisiin ratkaisuihin. Esimerkiksi huikea sivuhenkilöstö typistetään mikrofonien kautta lausuttaviin repliikkeihin. Vaikka Nousiaisen tekstiä kyllä kuuntelee mielellään, jälleen kerran ihmetyttää, miksi teatterissa ei puhumisen sijasta näytetä.

Ongelma ei ole näyttelijäntyöllinen. Karvinen ja Pitkänen Jannen ja Pasin rooleissa tekevät loistavaa työtä. Karvisen teininä isäksi tullut syvämietteinen duunari-Janne on vaatimattomuuden perikuva. Pitkänen näyttelee vakuuttavasti menneisyyttään karttavan Pasin ahtaat paikat puun ja kuoren välissä. Parivaljakon vaiheikas ystävyys saa vuoronperään herkistymään ja huutonauramaan.

Pirjo Määttä tekee varmaa työtä Pasin Emilia-vaimona, mutta Pasin pomon Turon hän jättää pelkäksi puheen papatukseksi. Draaman kannalta Pasin niskaan hengittävä, lipevä Turo on niin merkittävä vastavoima, että hahmoon olisi toivonut panostettavan huomattavasti enemmän.

Vaikka esityksen sisältö on painava, ahdistusta autetaan kunnon sysimustalla huumorilla ja lopulta toivon pilkahduksilla. Merkit viittaavat siihen, että Törmälän poikien pyristely on aikeissa muuttua komeaksi lennoksi.

Dramatisointi ja ohjaus Miika Nousiaisen romaanin pohjalta: Aleksis Meaney. Rooleissa: Heikki Pitkänen, Jani Karvinen ja Pirjo Määttä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.