Michael Monroe – Horns And Halos

Jos globaalisti ajatellaan, löytyy maastamme vain muutamia hahmoja, joita voi oikeasti kutsua rocktähdiksi. Hanoi Rocksin keulalla ahdasmielisestä 1980-luvun alun Suomesta maailmalle puskenut Michael Monroe, jos kuka, on sellainen.

Monroen elämään on mahtunut monen kokoista ja näköistä karikkoa. Soololevynsä eivät ole, vähintäänkin kelvollisesta tasalaatuisuudestaan huolimatta, nousseet järin suuriksi menestyksiksi.

Maaliskuussa 2011 ilmestynyt Sensory Overdrive tyrkkäsi Monroen uran lopulta ennennäkemättömään nousuun. Suomessa lopulliset niitit uuteen kansansuosioon lyötiin laulajan liityttyä Voice of Finland -ohjelman tuomaristoon.

Maailmaltakin lähinnä ylisanoja keränneen albumin sävellyksistä iso osa oli peräisin brittiläisen The Wildheartsin pomona tunnetun Gingerin kynästä. Hänet tunnetaan beatlesiaanisen popmelodisuuden ja isokätisen kitararockin taitavasti yhdistävänä biisinikkarina.

Kun Ginger jätti Monroen monikansallisen bändin (Sami Yaffa, basso, Steve Conte, kitara ja Carl Rockfist, rummut) kesken kiertueen kesällä 2011, iski välittömästi huoli. Noinko musiikillinen nousukausi tyssäsi tähän?

No, ei tyssännyt. Juuri ilmestynyt energinen rocklevy Horns And Halos kärkkyy ahnaasti Sensory Overdriven asemaa Monroen soolotuotannon kruununjalokivenä. Toki Gingerin poissaolon huomaa melodioiden tietynlaisena suoraviivaistumisena, mutta edeltäjänsä jalkoihin Horns And Halos ei silti jää.

Gingerin korvannut, ruotsalaisista The Hellacoptersista ja Backyard Babiesista tuttu kitaristi Dregen lienee tuonut mukanaan ripauksen räyhäkkää punkhenkeä. Runsas keikkailu kuuluu myös myönteisenä rutiinina riuskan yhtyeen otteissa. Katurock soi rehevästi mutta tiukasti. Ja vaikka Monroen nimi kansissa lukeekin, musisoi levyllä selvästi ihan oikea bändi.

Mitä tulee itse solistiin, niin viime vuonna 50 vuoden rajapyykin ylittänyt Monroe on elävä todiste siitä, että ikä on todellakin vain numero. Äänessään on raamikasta raspia ja kuunnelkaa kukkulan kuningasta -asennetta edelleen vaikka millä mitalla.

Horns And Halosin 11 viisua ovat ohi 36 minuutissa. The Hellacoptersin riffittelyllään mieleen tuovan TNT Dietin alkuräjähdyksen ja Monroen saksofonilla maustaman, funkisti groovaavan lopetusraita Hands Are Tiedin välissä kuullaan ajatonta, mutta samalla tuoreena kiemurtelevaa räimettä. Vaikka Ballad Of The Lower East Side -kappaleen sanoituksissa muistellaankin Monroen New Yorkin vuosia, ei albumilla pöly haise.

Menneisyyden (lue: Hanoi Rocksin) varjoista onkin turha murehtia, niin kirkkaasti Sensory Overdrive ja Horns And Halos loistavat. Sen määrittäminen, kumpi näistä kahdesta on parempi levy, onkin sitten vaikeampi tehtävä. Juuri nyt väittäisin, että tasapeli.