Mikael Gabriel: Versus

Mikael Gabriel

Versus

Universal Music

Arvio: 1/5

Vuonna 1990 syntynyt helsinkiläisräppäri Mikael Gabriel on saanut palstatilaa musiikkimedioissa erityisesti kahden tempauksensa perusteella. Tuoreimmassa hänen neljäs pitkäsoittonsa teki jo ennen fyysistä julkaisuaan kotimaista äänilevyhistoriaa kultalevyrajan rikkoneella kymmenellä miljoonalla suoratoistokerralla. Toisessa hän onnistui kärhämöimään sosiaalisessa mediassa suomiräppäreiden taitotasosta muun muassa Pyhimyksen kanssa.

Molempien tapausten taustat vaikuttavat yllättävän laskelmoiduilta. Suoratoiston avulla ansaittuja kultalevyjä on myönnetty vasta viime marraskuusta lähtien, joten streamattavan version kunnioitettava menestys on lähinnä ajoituksesta kiinni.

Itsensä otsikoihin kukkoilu myrskytuulia suomiräpin vesilasiin puhaltelemalla taas vaatii käytännössä vain pokkaa ja pelikaverin, joka tässä tapauksessa kytkeytyy vieläpä samaan levy-yhtiöön.

Niin tai näin, tuoreimmalla albumillaan nuori räppäri on entistä tarmokkaammin matkalla kohti menestystä. Hän alkaa olla sarjassa, jossa kuuluu edetä kyynärpäätaktiikalla ja haastaa vieruskaverit peliin, vaikka voittoja ei olisikaan luvassa. Tässä rajallisessa ja tavanomaisessa ympäristössä Mikael Gabriel liikkuu kokeneempien kollegojensa askelmerkkejä myötäillen.

Miehen tuorein albumi Versus pysyttelee tiukasti totutuissa aihepiireissä. Kaiken keskipisteessä on maskuliinisuuttaan varjeleva räppäri, joka rymyää yöelämässä, haalii kevytkenkäistä seuraa ja humaltuu ennen kaikkea omasta egostaan. Sen jälkeen sama hahmo surkuttelee tönköin sanankääntein mutkalle menneitä ihmissuhteitaan pilipalitason taustojen ja virekorjatun puhelaulun tarjotessa paatokselle välttämättömimmän musiikillisen viitekehyksen.

Tasapainoilu alfauroksen ja tunteilijan roolien välillä ajaa räppärin junanraiteille pohtimaan puhelin kourassa, kuinka ”mä en enää tiedä kumpi mä oon”.

Tähän kysymykseen päästään levyn yllättävimmällä, alkushokin jälkeen puskista tulevalla ja rohkeasti itsemurhakuvastoon viittailevalla väliraidalla. Sen kerronnallinen tehtävä lienee tehostaa imelällä sentimentaalisuudella ja heteronormatiivisella kuvastolla mässäilevien kappaleiden iskevyyttä, jonka jälkeen valitaankin taas – ei niinkään yllättäen – bile- tai pahapoika-asenne ja jatketaan kyntämistä. Ja vihaajat vihaa.

Levyltä on hankalaa, ellei mahdotonta löytää mitään satunnaisia hetkiä pidemmälle kantavaa kokonaistason toimivuutta. EDM-jälkihikeä puskeva tuotanto on yhdistelmä puupäisiä sointuyhdistelmiä, levottomia äänimaailmoja sekä rytmiikan jatkuvaa kiristelyä ja vispaamista.

Kaiken kruunaa äärimmäisen tukkoinen yleissaundi. Itse räppäri taas suoriutuu toimistaan vaihtelevalla menestyksellä omien ja lainattujen maneeriensa avulla. Näin tekevät myös levylle valikoituneet vierailijat.

Vaatii sinnikkyyttä pysytellä Mikael Gabrielin perässä yli 50-minuuttisen levyn läpi. Siinä mielessä kultalevyrajan suoratoistoillaan ylittänyt Versus on vieläkin hämmentävämpi kokonaisuus. Se on rehellisesti sanottuna yksi genrensä tämän hetken huonoimmista mutta kuitenkin samaan aikaan suosituimmista äänilevyistä. Saavutuksensa siinäkin!