Mikko Hietaharju: Paperilyhty virrassa. Zen ja valokuvaus (Basam Books 2014. 319 s.)

Valokuva on tulkinta tilanteesta. Dokumentti, mutta myös tunne ja intuitio, lähellä japanilaisen haikurunouden teräväpiirtoista tai syvää huokausta, käsitteellisten rajojen häivytys.

Valokuva muistoineenkin on ”ikuinen preesens”. Kuvaan kuuluu näkemyksen hetki niin yksilön, kulttuurin kuin historiankin atlaksessa.

Jyväskyläläisen Mikko Hietaharjun erittäin sisällyksekäs tutkimusmatka ei vain ihastele kuvia. Se kyseenalaistaa taiteen hyvän maun konventioita tai idealisoitua filosofiaa, kuten zeniä sellaisena kuin se esimerkiksi Eugen Herrigelin kirjassa Zen ja jousella ampumisen taito on omaksuttu länsimaissa (ja jopa uudessa Japanissa) vaihtoehtoisen elämän ja japanilaisuuden mystifioimisen manifestina.

Zenbuddhalaisittain tekemisessä tosiaan voi olla mystiikkaa, mutta tekemisen arkisin arki vasta onkin zeniä.

Teot noudattavat enemmän käytäntöä kuin teoriaa. Kuitenkin voisi myös sanoa, että jos zen länsimaisittain olisi ovi, joka suhteellistaa arjen totunnaiset totuudet ja hyvään oloon pyrkimykset illuusioksi, idän alkuperäiskatsomuksissa kyseiseen oveen sopiva avain saattaisi merkitä tätä, mutta myös jotain päinvastaista, sillä käsitteet kerta kaikkiaan karkaavat.

Kirjoittaja pohtii valokuvaa eri käyttöyhteyksissä ja tulkinnoissa. Vaikka tulkinta vaatii sanallistamista, sanat eivät selitä sitä keskeistä elämystä, johon vaikuttavat kuvaaja, katsoja ja kuvan kohde. Se on se yhteyksien ja sattumusten hetki ja taitos, joka tulee kuvaajaa ja katsojaa vastaan. Se itsessään enemmän muuttuu kuin pysähtyy – pysähtyy edes muistona tai esteettisyyden ja teknisen taidonnäytteen saavutuksena.

Zeniläisittäin ajatukset eivät likikään tyhjentävästi kerro, mistä taiteessa on kysymys. Kuva tai haiku ovat sekä tarkan ja keskittyneen asenteen että siitä seuraavan spontaaniuden ja satunnaisuuden tulosta.

Idässä korostuu elämän järkeilyn sijasta vastaanottavaisuus elämän arjelle ja samalla ihmeellisyydelle. Silloin ihminen ei odota keskeneräisyydelleen helpottavaa päämäärää tulevaisuudessa tai toiveiden toteuttamisen siirtämistä sopivampaan ajankohtaan. Hän on tässä ja muuttuu.

Siinä tilanteessa valokuvaaja etsii lapsenmieltä, aloittelijan asennetta toden ja mielikuvan risteyksessä. Kuvauskohde raottaa hänelle silloin kuvan suunnattomuutta, yllätyksiä, hetkellisyyttä, alun, muutoksen.

Hietaharjun mukaan kuvaajalle sopii tien päällä oleminen. Liikkeellä ollessa keskittyminen ja tapahtumiselle vapautuva tilanne kohtaavat herkästi.

Kirjassa haikurunouden ja valokuvauksen historiankehitys liitetään Japanin myytteihin ja kulttuuriin, symboleihin ja eri taidelajeihin. Rinnalla tarkastellaan läntisiä zeniläisiä kosketuskohtia, kuten Alan Wattsin, Maurice Merleau-Pontyn, Jack Kerouacin, John Cagen ja Marcel Duchampin kohdalla.

Paperilyhty virrassa ei vastaile muodikkaasti. Se etsii. Matka on henkinen ja konkreettinen. Hietaharjun löytöretkestä kasvaa ajatuksia kevyesti ankkuroiva ja kokemisen aallokoille sukeltava viisas leikki. Siinä välähtävät kuvat ja niiden ottamisen intentio ja intuitio ja jopa taiteilijan paikka kaikkeudessa, ihmisenä, alkuaineiden ja energian värähtelynä.

Taiteella on tehtäviä, aistimellinen, mielikuvallinen, meditatiivinen, kehollinen, kasvatuksellinen, kulttuurinen. Valokuva voi kertoa ajatuksin ja emootioin, mutta ”zeniläisittäin” se erityisesti myötäelää, avautuu maailmaan. Toimii.

Zen on jokapäiväisyyttä, joka katoaa. Valokuvaamisessa ja kuvissa se on kerta kerralta koettavissa, historian kulussa, uudestaan, uudenlaisena, uudestaan.