Mikko Uola – Unelma kommunistisesta Suomesta

Mikko Uolan uusi tutkimus sodanjälkeisen Suomen sisäpolitiikasta ja kommunistien roolista vuosina 1944–53 sisältää monilta osin uutta mielenkiintoista tietoa.

Teksti on hyvin dokumentoitu, mutta silmään pistää myös tietty mustavalkoisuus ja tendenssimäisyys.

Kommunistit nähdään useimmiten pelkkinä pahiksina, kun taas muut poliittiset toimijat isänmaallisina oikeusvaltion puolustajina.

Sodanjälkeisistä ”Vaaran vuosista” kuten myös ”Kekkoslovakian suomettumisesta” on ilmestynyt paljon tutkimusta, nimenomaan Neuvostoliiton hajottua. Tämä tosiasia kertoo maamme erityisaseman ja vaikkapa YYA-sopimuksen uudelleentulkinnoista Suomen idänsuhteissa ja sisäpolitiikassakin ennen vuotta 1991.

Moskovan arkistojen (osittainen) avautuminen ja itsesensuurin poistuminen ovat niinikään panneet vauhtia tutkimustyöhön.

Mikko Uola ei käytä Moskovan dokumentteja, mutta sitäkin perusteellisemmin suomalaisia arkistolähteitä, valvontakomission, Valpon ja Supon tuotoksia, lehdistöaineistoja ja muistelmia.

Tutkijan ansioksi pitää lukea ainakin sodanjälkeisten vaalikamppailujen ja äärivasemmiston (SKP, SKDL) valtaannousun yksityiskohtainen kirjaaminen.

Erittäin suurella mielenkiinnolla luin ”ohranan valtaamisesta” ja punaisesta Valposta, asekätkennästä, niin sanotuista Leinon vangeista ja turvasäilöön suljetuista sekä Suomesta poliittisen tai ideologisen toimintansa vuoksi paenneista ”maanpakolaisista”. Heitäkin oli varsin runsaasti. Muutamasta keskeisestä toimijasta (Aladar Paasonen, Lauri Törni) on vastikään ilmestynyt myös uutta tutkimuskirjallisuutta.

On päivänselvää, että maan alta ja vankityrmistä ministereiksi, Valpon virkailijoiksi tai politiikan tähtihahmoiksi nousseet kommunistit halusivat innolla muuttaa poliittisia käytäntöjä, rakentaa sosialistista Suomea.

Otto Wille Kuusisen tytär Hertta Kuusinen lienee yksi valovoimaisimmista ja näkyvimmistä tässä joukossa.

Kosto oli ja on aina myös yksi motiivi politiikanteossa. Osa kommunisteista hallitsi ”herrahissin” huonosti, osa paremmin: kulttuuriväkeäkin riitti vasemmalla laidalla. Tämän Uola osin unohtaa maalatessaan henkilöhahmot melko mustalla pensselillä ja alleviivatessaan oppiarvojen puutetta, poliittisia virheitä.

Sisäministeri Yrjö Leinon suurimmaksi synniksi nousi alistuminen valvontakomission painostukseen: esimerkiksi parinkymmenen, pääosin ”valkoisen” venäläisemigrantin luovutus Neuvostoliittoon. Ministeri ylitti valtuutensa ja sai vähän myöhemmin maksaa kömmähdyksestään. Paljon pahempi oli luovutettujen ”Leinon vankien” kohtalo ja tulevan leirielämän ankeus.

Jostakin syystä Uola jatkaa ”Vaaran vuosia” ja kommunismiunelmaa aina Stalinin kuolemaan (1953) saakka. En näe tähän perusteita: poliittinen kartta rakentui uudelleen jo kesän 1948 eduskuntavaalien jälkeen. Ja paljon ennen SKDL:n vaalitappiotakin oli Valpossakin tapahtunut yhtä ja toista.

Kommunistista unelmaa tuskin monikaan helli enää 1950-luvulla: SKP ja varsinkin SKDL alkoivat kummasti sopeutua reaalipolitiikkaan. Stalinismi puolueessa jatkui vielä pitkään, mutta Tshekkoslovakian tie ei sittenkään ollut Suomen tie, vaikka Otto Wille ja Hertta Kuusinen aluksi niin uskoivat...

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.