Milan Kundera Esirippu. Tutkielma seitsemässä osassa.

Tshekkiläissyntyisen ranskalaiskirjailijan Milan Kunderan (s. 1929) esseekokoelmassa Esirippu on yksi keskeinen kuningasajatus ja johtomotiivi. Se koskee romaanin olemusta ilmaisu- ja taidemuotona, taiteellisena kompositiona ja arkkitehtuurina.

Romaani on ollut eräänlainen lahjamaton henkisen vapauden alue maailman kirjallisuudessa, merkityksellisimmillään melkein ainut riippumaton ilmaisumuoto vallan, rahan ja manipulaation maailmassa.

Se, ettei kirjallisuudella muka olisi vaikutusta todellisuuteen, on Kunderan mielestä täyttä pötypuhetta. Kundera ottaa esimerkin 1960-luvun Tshekkoslovakiasta, jolloin absurdi teatteri Ionescon ja Beckettin näytelmien muodossa valloitti nuoren älymystön sielun.

Kommunistivallan byrokraattinen todellisuus läpivalaistiin kirurgisesti absurdin huumorin avulla.

Kundera sanoo, että nuo ironialla ladatut esitykset muuttivat hänen koko elämänkatsomuksensa niin kuin monen muunkin.

Esiripussa Kundera lähtee liikkeelle Rabelaisin ja Cervantesin perinteestä ja heidän pitkäkestoisesta vaikutuksestaan koko länsimaiselle kirjallisuudelle.

Mestarikirjailijoiden perinne ulottuu syvälle nykypäivään, aina islamistien vainoaman Salman Rushdien kaltaisiin fabuloiviin neroihin asti. Rushdien ”vaarallisuus” koetaan hänen vapaudessaan ja monimielisyydessään, siinä että hän on nerokas kirjailija, mahdollisten maailmojen kuvaaja.

Kunderan mukaan todellista kirjallisuutta ei ole olemassa kirjallisen tradition ulkopuolella. Kundera on huolissaan siitä, että tämä traditio on katoamassa. Romaaneiksi kutsutaan sellaisia viihteellisiä kirjallisia välipaloja, jolla ei ole mitään tekemistä romaanikirjallisuuden varsinaisen olemuksen kanssa. Ne ovat pelkkiä eetteriin katoavia ilmiöitä, joista jutustellaan ja joita mutustellaan tylsämielisesti tiedotusvälineissä.

Romaani merkitsee Kunderalle sen sijaan tekstin omaa kompositiota, teoksen ainutlaatuista arkkitehtuuria, muotoa, jota ei voi ilmaista millään muulla tavoin. Juuri tässä mielessä esimerkiksi Flaubert, Kafka ja Dostojevski ovat ainutlaatuisia ilmiöitä, oman muodon rakentajia.

Romaanin merkitys syntyy silti viime kädessä lukijassa ja jokaiselle lukijalle omalla tavallaan. Marcel Proust hahmottaa lukemistapahtumaa hyvin selväjärkisesti ja konkreettisesti. Lukijan silmät ikään kuin avataan oman elämän kadonneen ajan merkityksille ja näkymättömälle draamalle.

”Jokainen lukija on oman itsensä lukija. Kirjailijan teos on vain jonkinlainen näkölaite, jonka hän ojentaa lukijalle, jotta tämä pystyisi erottamaan jotakin sellaista mitä ei ehkä olisi nähnyt itse. Se, että lukija sisimmässään tunnistaa sen mistä kirja kertoo, todistaa kirjan olevan tosi...”

Esiripussa on samoja teemoja romaanikirjallisuuden kehityksestä kuin Kunderan aiemmissa suomennetuissa esseekirjoissa Romaanin taide (suom. 1987) ja Petetyt testamentit (suom. 2001). Jatkumo ja traditiotietoisuus toteutuvat Kunderan omissa teksteissä teemoina ja variaatioina. Lukijan kannattaa siis palata näihin moniäänisiin teoksiin, jotka opettavat hienosti lukemisen taidetta.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.