Muistikuvia Litorianmereltä – Olli Marttilan piirustuksia, maalauksia ja veistoksia 6 taiteilijaystävää

Olli Marttila on esiintynyt julkisuudessa harvakseltaan ja työskentelee täysin taiteen maailmassakin vallitsevasta huomio­taloudesta riippumattomana. Siksi katsojan pitää löytää hänen taiteensa.

Siihen ei välttämättä vaadita sen suurimittaisempaa markkinointia kuin juliste museon ovessa. Silloin yhteys taiteilijaan syntyy mielessä vahvistuvana signaalina, jonka yksikin kuva voi aiheuttaa. Näin viritettynä kadulla kiirehtivä katsoja on jo tavallaan sisällä näyttelyssä. On vain ajankohdasta kiinni, milloin hän ihan oikeasti avaa oven. Näyttely antaa sitten vastauksen, miksi niin tapahtui tai paremminkin, piti tapahtua.

On mitattu, kuinka paljon museot tuovat välillisesti rahaa kaupunkien talouteen. Vastikään teroitetun juustohöylän työstöjälkeen tiedolla tuskin on mitään vaikutusta. Sen sijaan on kiintoisaa ajatella, kuinka yksi näyttely voisi vaikuttaa kasvu-uraa etsivän kaupungin asukkaisiin. Huomaisivatko he todellisuutensa taustalle unohdetun itsensä taiteilijan kuvien heijastuksista. Voisivatko taiteilijan teemat varioitua oman itsen kuviksi?

Olli Marttisen taide antaa nimittäin oikeuden kiinnittää huomion omaan minään sen syvimmässä ja salaisimmassa olomuodossaan. Istuessani teosten äärellä, tunnistan, kuinka hämärissä olleet sisäisyyteni yksityiskohdat alkavat nousta pintaan ja muuttaa tietoisuuden arvojärjestystä.

Mielessä kehkeytynyt jatkuu kuin omin nokkineen näyttelyn jälkeenkin. Kotiin palattuani ilmaisen kokemukseni lakonisesti: Marttisen näyttely on oikein vaikuttava. Sehän sopisi objektiivisuuteen kuivettuvan taidekritiikin otsikoksikin.

Marttisen ilmaisu selventää kuvataiteessa usein esiintyvää käsitettä kuvakieli. Hänen kielensä ei kuitenkaan ole yksiselitteistä eikä selkokielistä. Se on tunnistettavaa tavalla, jossa tulkitseva puhe kapsahtaa keinotekoisuuteen tai kömpelyyteen. Turpamoottori ei starttaa. Ajatuspajassa käy sen sijaan ahkera kilke ja kalke.

Olli Marttisen retrospektiivinen näyttely jakaantuu kolmeen osaan. On itse näyttely, joka varhaisvuosien lyhyen esittelyn jälkeen siirtyy tuotantoon, joka on häntä itseään. Kun 1990-luvun alussa löytyivät pastelliliidut, löytyi samalla hänen taiteilijaidentiteettiään ja henkilökohtaisuuttaan täydellisesti vastaava menetelmä. Eikä henkilökohtainen merkitse näissä teoksissa samaa kuin poliittinen. Käsi niissä haparoi viisauden reittiä niin sisukkaasti.

Kuusi taiteilijaystävää liittyvät Marttisen elämäkertaan Oriveden opiston pitkäaikaisena opettajana. Erityisesti huomio kiinnittyy Aaron Hiltusen (s. 1926) suuriin maalauksiin. Paitsi että ne ovat loistavia ilman ikärajaa, ne tuovat mieleen erikoisen päätelmän. Sopiiko Suomen taiteen seniorijulkisuuteen vain yksi taiteilija, yksi Rafael Wardi, kerrallaan.

Museon julkaisusarjassa ilmestynyt, Päivimarjut Raippalinnan toimittama kirja on kuin yksi nähdyn huipentava taideteos. Jokainen kolmesta kirjoittajasta kuuluu taiteilijan ystäväpiiriin ja se säteilee myös esseissä. Tieto avautuu läsnäolossa.