Murtumapiste

AD ASTRA -TEATTERI

Murtumapiste

Ensi-ilta Vakiopaineen teatteritilassa 9.4.2011
Harrastajanäyttelijänä kunnostautuneen Merja Aallon ensimmäinen oma teksti herättää monia kysymyksiä ja paikoin ristiriitaisia tuntemuksia. Se on puhelias ja selittelevä, nykyajan mediamaailmaa ja ihmissuhteiden rikkinäisyyttä ja virtuaalisuutta alleviivaava näytelmä. Ihmiskuvan kannalta jopa tuskastuttaviin itsestäänselvyyksiin asti sanojen ja tunnelmien pyörittelyä.

Kuitenkin lopulta siten, että näytelmä johtaa ansiokkaasti kovaan ja armottomaan loppupäätelmään. Ehkä kaiken olisikin pitänyt alkaa paradoksaalisesti tästä loppunoususta käsin... suorittaa eräänlainen tapahtumien kulun käänteinen ruumiinavaus.

Ainakin dramaturgiaa olisi tarvittu punakynän kanssa, jotta ensisijainen ja toissijainen olisivat loksahtaneet esityksessä paikalleen. Nyt on liikkeellä turhan paljon tyhjiä sanoja, selittelyjä ja turhia elkeitä, pelkästään kuvailevia tunteita. Harmillista sen vuoksi, että nämä näyttelijät olisivat kykeneviä parempaakin. Vaikkapa täsmälliseen ja elliptiseen ilmaisuun, hahmosta itsestään käsin rakentuvaan kerrontaan. Nyt meillä on vain yleissopimus siitä, mistä saa puhua. "Maailma on paha, senhän sanoo järkikin" ( Muska).

Nykyään kirjoitetaan paljon näytelmiä, joilla on harmillisesti paljon yhteistä tv-sarjojen kanssa. Ne eivät välttämättä ota huomioon teatterin ominaislaatua, vaan pelaavat tutuilla klisheillä ja katsojille tutuilla virtuaalisilla hahmoilla. Yleisö tunnistaa heidät ja tämän todellisuuden, mutta minkä havainnon, teatterille ominaisen erityislaadun, ne pystyvät tarjoamaan?

Ehkä jonkun puolivillaisen "vasemmistolaisen" teesin ja klisheen, armottoman ihmis- ja maailmankuvan tilalle. Pitäisi ottaa enemmän oppia klassikoilta, matkia heitä, ihmiskuvan ja maailmankuvan kannalta erityisesti. Vaikka elämmekin toisenlaisessa, niin sanotussa virtuaalisessa kontekstissa, ovat näytelmäkirjallisuuden suuret edelleen suuria ja pistämättömiä ihmissielun insinöörejä.

Aallon teksti tähtää loppunousuun ja onnistuukin siinä. Mutta myös välillä pitäisi tapahtua jotakin merkityksellistä. Ei pelkkää sanahelinää, selitteleviä puheita, vaan kohtauksia, merkityksellistä olemista, leikkauksia ihmiskuvien ristiriidan rakentamisessa. Tähän mennäänkin kerran, Jani Ahosen monologissa, jossa on läsnäoloa ja arvoituksellisuutta, vahvaa emotionaalista draivia, ei siis pelkkää virtuaalista naturalismia.

Merja Aallon esittämän korppikotkatoimittajan ja Jani Ahosen julkkisuhrin välisessä henkilökemiassa olisi mahdollisuuksia suurempaakin kissa ja hiiri -leikkiin. Sen verran taitavia esiintyjiä he ovat.

Ohjaaja Kirsi Biskop on tämän tajunnutkin, mutta jättänyt esitykseen turhan paljon laiskoja ja sentimentaalisia kohtauksia. Punakynän lisäksi tällainen psykodraama tarvitsisi myöskin piiskaa, ehdottamasti näyttelijöiden kurittamista, että he pysyisivät ilmaisun kannalta tuolla vaikealla ja kaidalla polulla. Jotta saataisiin aikaiseksi ne Jouko Turkan mainitsemat kolme kohtausta, että näytelmä pysyisi elossa ja hengissä, puhuttelisi syvemmin kuin iltapäivälehtien lööpit.

Käsikirjoitus: Merja Aalto. Ohjaus: Kirsi Biskop. Lavastus: Katri Heiskanen. Puvustus: Janika Utriainen. Rooleissa: Merja Aalto, Jani Ahonen, Riku Suonio, Riku Ylönen (Ääni nauhalla). Valosuunnittelu ja tekniikan ajo: Jani Pietikäinen, Mikko Åman. Musiikki ja äänisuunnittelu: Antti Koivistoinen.