Musiikin aika: Nicolas Hodges, UMO Jazz Orchestra, Ensemble Modern

Viitasaarella torstaina 2.7.2015

Torstaina Musiikin ajan vieraat saivat koettavakseen erilaisia tapoja kuvailla aikaa, aikasuhteita ja erilaisten soivien tekstuurien maailmaa. Niitä tarjoilivat soolo- ja duoesitykset, nykyensemble ja toinen jalka jazzissa oleva big band.

Sir Harrison Birtwistlen säveltäjätapaamisen jälkeen iltapäivä jatkui hänen musiikilleen omistetulla konsertilla Hiekan kappelissa. Pianisti Nicolas Hodges avasi konsertin Birtwistlen Harrison’s Clocksilla, joka leikitteli erilaisilla rytmiikan tasoilla. Näille tasoille oli sijoitettuna kullekin omanluonteisia sointivärejä, ja kappale kuin pyysi etsimään itsestään logiikkaa ja sääntöjä vuoroin tyynemmillä ja vuoroin hengästyttävillä osillaan. Pianon nakutuksen intensiivisyys harvoin tosin edes tarjosi hengähdystaukoa moisen miettimiseen.

Variations from the Golden Mountain sekä Gigue Machine liikkuivat samankaltaisissa voimakkuuksien, tapahtumanopeuden ja äänenvärien tasoilla leikkimisessä.

Päätöskappale The Axe Manual kutsui lavalle Hodgesin pariksi lyömäsoittaja Steven Schickin, joka teki kappaleen aikana täyden ympyrän soitintensa keskellä: pianoa myötäilevästä marimban alarekisteristä siirryttiin vibrafonin vuoropuheluun, ja takaisin alkuun kierrettäessä olivat osuudet jo vaihtuneet uhmakkaan erillisiksi.

Illan lähestyessä UMO Jazz Orchestra esitti Viitasaaren kirkossa suomalaisten nykysäveltäjien palasia big bandille. Tomi Räisäsen postmoderni Battaglia loi uhkaavan ryskeensä kautta elokuvallisiakin sävyjä, kun taas Heinz-Juhani Hofmannin Eruptio 2 ja Pasi Lyytikäisen Parkkeri olivat hyvinkin kaukana jazz-ilmaisusta paria lainattua idiomia lukuun ottamatta.

Sen sijaan Perttu Haapasen Song ja Sampo Haapamäen Style tavoittivat parhaiten molemmat genret sisältäen sekä polytonaalista miniatyyrimäisyyttä että mehevää svengiä.

Loppupuolisko keskittyi säveltäjävieras George Lewisin tuotantoon. Lewisin sovitus Fred Andersonin December 4th -saksofonisoolosta oli nerokas soolon rakennuspalikoiden palasiksi pilkkominen ja kokonaisen kappaleen uudelleenluonti soolon ympärille näitä palasia käyttäen.

Lewisin omat Fractals ja Triangle olivat kuin pieniä esseitä motiivien liikuttelusta, kun taas Shadowgraph 3 koostui suurempien ääniblokkien ja tyylien mielenkiintoisesta rinnakkain- ja vastakkainasettelusta.

Lopuksi Ensemble Modern jatkoi ajan ja tilan tutkimista Areenalla. Birtwistlen Cortège oli kuin musiikillinen tuolileikki, jossa kukin soittaja tuli vuorollaan eteen melodiavuoroon, eikä kukaan istunut lopuksi lähtöpaikallaan. Soittajien roolipeliä oli kiinnostavaa seurata koko kappaleen ajan.

Marc Andrén Riss puolestaan sai kadottamaan ajantajun. Hyvin hiljaiset, hälyäänistä kootut lyhyet haikumaiset tuokiot ja niiden väliset tauot lumosivat täysin. Halkeamaa luotiin hiljaisuuden lisäksi myös laajenevilla tunnelmanvaihdoksilla.

Illan päättänyt Brian Ferneyhough’n Chronos-Aion keskittyi aikakäsityksen hajottamiseen liikkuessaan sekä äärimmäisen nopealla ja sattumanvaraisen kuuloisella sekä kuin vastauksiksi jäävällä vellovalla tasolla.

Tapahtumien tilastollinen vauhti hidastui salamyhkäisesti pitkän teoksen aikana, mutta sekä yksittäisistä tapahtumista että kokonaiskuvasta oli vaikea saada kiinni. Ehkä se juuri oli ajan rikkomisen salaisuuksia.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.