Muukalainen

Jukka-Pekka Valkeapään esikoiselokuva Muukalainen on ahdistava. Se alkaa lamaannuksesta ja vajoaa kohti yhä syvenevää painajaista. Ensi reaktio teatterista ulos astuessa on hämmentynyt. Aivan kuin olisi katsonut jotakin liian intiimiä, nähnyt jonkun pään sisään.

Muukalainen on myös huumaavan kaunis elokuva. Talo metsän keskellä on juuri niin alkeellinen ja kaunis ja ei-missään, että sinne haluaisi muuttaa heti. Se on talo, joka hengittää. Sen ovet avautuvat, sulkeutuvat ja raottuvat omien lakiensa mukaan ja tarjoavat niistä avautuvia rajattuja näkymiä.

Talo on henkilö, se elää omaa sulkeutunutta elämäänsä tiettömän taipaleen takana, sen sydän on liesi ja eliksiiri on kaivo. Taloa ympäröi lempeä metsä, joka muuttuu hetkessä pelottavaksi ja hyytäväksi.

Taloa asuvat äiti ( Emilia Ikäheimo) ja puberteetin kynnyksellä oleva poika ( Vitali Bobrov). Elämä on synkeää, isä ( Jorma Tommila) on vankilassa, ja ihan kohta pääsee kotiin. Päivät vierivät ja kotiin saapuu isän sijaan vain vieras mies ( Pavel Liska), joka haavoistaan parannuttuaan tuo taloon valon.

Mies muuttaa tallista äidin petiin ja saa tämän jopa kerran kirkunan sekaiseen nauruun. Nämä ihmiset eivät puhu paljoa, he puhuvat kokonaisia lauseita ja harvoin - elokuvassa on kaikkiaan noin kymmenen repliikkiä. Puheen sijaan merkitystä luovat kuvat, kuvakulmat, usein nähtynä pojan tirkistelyaukosta äidin vuoteeseen tai pojan niskan takaa, ja äänet - pelon hetkellä oksan risahdus jyrisee korvassa.

Mykkä poika joutuu kahden tulen väliin; lojaalius isälle on ristiriidassa sen ilon kanssa, että jo apatiaan valunut äiti herää jälleen eloon. Poika joutuu elämän ankaruuden ohella valintojen raadolliseen maailmaan.

Ähky uhkaa

Tarina itsessään on hyvin selkeä, jopa ennalta arvattava. Kuvaus vangitsee täysin satumaisia hetkiä. Kuvat ovat taideteoksia, niitä katsoisi loputtomiin. Hiljaisuus on mannaa sielulle. Symboliikka on kuitenkin niin täyteen ladattua ja hetkittäin epäselvää, että katsojalta loppuu happi. Riisutumpi sisältö olisi riittänyt mainiosti; yksinkertaisempi, selkeämpi kerronta.

Varsin ilmeisiltä vertauksilta Tarkovskiin ja Bressoniin ei voi välttyä. Mieleen juolahtivat myös kaksi niinkin erilaista elokuvaa kuin Ermanno Olmin Puukenkäpuu ja Philip Ridleyn Reflecting Skin - Lapsuuden loppu.

Valkeapää on hyvin lahjakas ohjaaja. Kuvaus ja äänet ovat aivan huippua, näyttelijät upean eleettömiä. Muukalaisessa mieltä jää vaivaamaan kuitenkin epäselvyys ja loppua kohti paheneva syöksykierre painajaiseen, jossa ei ole tarpeeksi tarttumapintaa. Mikään ei oikein tunnu liittyvän mihinkään.

Käsikirjoitus: Jukka-Pekka Valkeapää ja Jan Forsström. Ohjaus: Jukka-Pekka Valkeapää. Rooleissa: Vitali Bobrov, Emilia Ikäheimo, Pavel Liska, Jorma Tommila. Draama (K13).