Näkökulma: Viikko Sodankylässä – elokuvissa iltapäivästä aamuyöhön kuin surrealistisessa unessa

Kesäkuun puolivälissä on hankala saada Sodankylästä majoitusta.

Joku, kutsutaan häntä vaikka Pasi-Liisaksi, lupaa tarjota minulle majapaikan, joka maksaa 50 euroa yöltä. Hän ehdottaa, että maksaisin viikon yöttömistä öistä hänen tililleen yhteensä 300 euroa ja kirjoittaisin tilisiirron viestikenttään “Hillat”.

300 eurolla luulisi saavan ihan kunnon läjän hillaa kotiin vietäväksi. Kenties pakasteena, sillä hillasesonki on vasta niin sanotusti “syssymmällä”.

Teknisesti ottaen Sodankylän elokuvajuhlissa tässä kokoluokassa ei ole järkeä. Vuonna 2018 festivaalilla vieraili 28 000 ihmistä. Kymmeniä tuhansia ihmisiä tulee pienelle 8 000 asukkaan paikkakunnalle, jonne ei yksinkertaisesti mahdu niin paljon väkeä asumaan kerralla. Festivaalin sadat talkoolaiset survotaan vanhan koulun luokkahuoneisiin nukkumaan.

Joka kesä Kaustisella puoli kylää on valjastettu tarjoamaan festivaalivieraille majoitusta kansanmusiikkijuhlien aikaan, ja samaan tapaan sodankyläläiset avaavat kotinsa ovet, kunhan hinnasta sovitaan. On edullista ja kalliimpaa majoitusta. Kaikenlaiset turistit tulevat viikon ajaksi Sodankylään katsomaan elokuvia kukkarot ja aivot levällään, ja paikalliset ottavat rahat pois. Oikein!

Suuren massan ja pienen kylän ristivedosta huolimatta, Sodankylän elokuvajuhlien kaltaiset tapahtumat kärsisivät saman tien isommassa kaupungissa. Mitä erityistä siinä olisi, jos elokuvafestivaali olisi Helsingissä.

 

Tänä vuonna olin Sodankylässä toista kertaa. Viime vuoden kokemus teki vaikutuksen: kuin olisi ollut surrealistisessa unessa viikon ajan. Aurinko ei laske koskaan ja istut elokuvissa iltapäivästä aamuyöhön.

Tämä vuosi ei ollut poikkeus. Tiistai-iltana majoituin Pasi-Liisan luokse taloon, jonka viehättävä, rapistunut julkisivu oli kuin suoraan kauhuelokuvasta. Sitten tietysti kylille, koska keskiviikkona alkaviin elokuvajuhliin on paras virittäytyä syömällä huonoa paikallista pizzaa ja ihailemalla paikallisten yritysten julkisivuja, jotka eivät ole nähneet minkäänlaista muutosta vuosikymmeniin. Paikallinen kahvila-leipomo kehottaa mainoskyltissään nauttimaan cafe au lait tekstillä “sano cafe olee”.

En kuvaile itseäni elokuvafriikiksi, mutta Sodankylä tekee minusta ainakin viikoksi sellaisen. Myös tänä vuonna ohjelmisto aiheutti sekä iloa että pahaa mieltä: kaikkea hyvää ei millään ehdi nähdä.

 

Ohjaajavieraita juhlilla oli tänä vuonna esimerkiksi Marzieh Meshkini, Fernando Meirelles ja Mohsen Makhmalbaf. Viimeksi mainitun iranilaisohjaajan Gabbeh (1996) oli upea, absurdista huumorista, iranilaisesta realismista sekä surrealismista kudottu kokonaisuus, jossa matto symboloi elämää ja kertoo tarinaa. Kokemuksen viimeisteli se, että elokuvan sai katsoa vanhassa Lapinsuun teatterissa.

Suurimman vaikutuksen teki silti Meshkinin feministinen The Day I Became a Woman (2001), joka kertoo kolme erilaista episodia iranilaisnaisten elämästä. Nainen ajaa pyörällä kilpaa ja kaikki aviomiehestä suvun miehiin yrittävät pysäyttää hänet ratsastaen vieressä hevosilla. Iranissa nainen ei saa ajaa polkupyörää, ja mies ottaa avioeron ja kaikki omasta isästä alkaen hylkäävät naisen. Absurdia, surullista, koskettavaa.

Kevyempää laitaa edusti Johann Lurfin elokuva , joka sai Sodankylän yössä riemullisen vastaanoton. Lurfin teos on kollaasi elokuvahistorian kohtauksista, joissa näkyy tähtiä. Pelkkiä tähtitaivaita toisensa perään ja musiikkia, ei muuta. Lurfin elokuva on myös esimerkki uudenlaisesta tekemisestä, sillä elokuva pitenee ja saa uusia kohtauksia vuodesta toiseen aina sitä mukaa, kun Lurf löytää uusia tähtitaivaita. Sodankylässä nähtiin tunti ja kolme varttia kestävä teos, jonka aikana ei ehtinyt kyllästyä hetkeksikään, kun kuvat vaihtuivat koko ajan.

 

 

Kunnianhimoisen ohjelman ohella vähintään yhtä tärkeä osa Sodankylän tunnelmaa on kaikenlainen haahuilu. Kadunvarsilla on kaikenlaisia kauppiaita, kuten ametistikiviä myyvä saamelaisnainen, joka kertoo hopean pitävän maahiset loitolla.

Perjantaina puolestaan osuin festivaalialueen vieressä olevan puutalon pihaan. Talossa asuva nainen sanoi puusaunan olevan “lämmin ihan justiinsa”. Kohta nainen pisti raparperin lehtiä lihanuijalla mätkien ja niistä sain itselleni sekä saunahatun ja pefletin.

Elokuvien jälkeen kaikki kykenevät kerääntyivät Kitisen rantaan. Resepti on tuttu: kaljaa ja musiikkia bluetooth-kaiuttimista. Tanssia ja seurustelua siihen asti, että hyytyy täysin.

 

Elokuvia Sodankylässä tulee katsottua keskittyneesti, vaikka olosuhteet sinänsä eivät ole parhaat. Jos ei ole jonottamassa ajoissa, ison teltan näytöksissä saattaa joutua katsomaan valkokankaalle telttarakenteiden läpi. Parhaimmillaan iso teltta on hurmoksellisissa karaokenäytöksissä ja säestetyissä mykkäelokuvissa.

Lippuja ei voi varata netistä, vaan liput täytyy ostaa paikan päältä luukulta jonottaen, tai etukäteen puhelimella varaten. Joka tapauksessa jonottamiselta ei voi välttyä. Myös tämä poikkeuksellinen lippusekoilu lisää festivaalin omalaatuista tunnelmaa. Toivottavasti digiaika ei koskaan saavu Sodankylään.

Viikon jälkeen olo on epätodellinen. Keskimäärin viisi elokuvaa päivässä ja hyvin vähän yöunia, mutta se ei sinänsä haittaa, koska koko viikko on yhtä surrealistista unta.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .