Näyttelyarvio: Anna Kuokkasen Odotustila kuvaa turvapaikan hakijoiden arkea Suomessa

Jari Haanperä

Kuvajaisia

Anna Kuokkanen

Odotustila, turvapaikan hakijan arki Suomessa

Galleria Ratamossa 27.5. 2018 saakka.

Ensin kysyn, mitä kuva esittää. Sitten ymmärrän, ettei se ole tärkeää. Jari Haanperä n näyttely koostuu mustavalkoisista valokuvista, joissa tärkeintä on hetken valo ja varjo. Arkiset esineet muuttuvat tunnistamattomiksi, kun niistä tulee kirkkaan valkoisen ja syvän mustan pelikenttiä.

Näyttelyyn syntyy jännite siitä, että Haanperä katsoo tarkasti vain pieniä kohteita. Suuret maisemat ja rakennukset hän kuvaa utuisina, katoamaisillaan olevina unina. Hän saa metsän näyttämään väreilevältä vedenpinnalta.

Mustavalkoisuudesta taiteilija poikkeaa vain kerran. Valokuvien ohella esillä on videoteos, jossa taiteilija visualisoi Wigwamin kappaletta No New Game. Teos on värien hypnoottista purskahtelua, josta välillä erottuu ihmishahmoja.

Näyttelyn kuvittama maailma on paikka, jossa en ole koskaan käynyt. Taiteilija vieraannuttaa minut arjesta näkemällä teesihdit ja porraskaiteet puhtaasti niiden estetiikan kautta. Kuvat eivät herätä tuttuudentunnetta vaan näyttävät, miten toinen ihminen katsoo.

Galleria Ratamon toisessa huoneessa on Anna Kuokkasen näyttely Odotustila, turvapaikan hakijan arki Suomessa. Myös Kuokkanen pyrkii näyttämään todellisuuden toisen ihmisen silmin. Näyttely on dokumentaarinen, ja siinä on yhtä paljon luettavaa kuin katsottavaa – eikä näyttelyn kuvia voi ymmärtää lukematta niihin liitettyjä elämäntarinoita.

Tekstiosuudet tiivistävät Suomeen saapuneiden turvapaikanhakijoiden taustoja ja prosessin käänteitä. Valokuvat ihmisten elämästä sen sijaan kertovat arjesta, joka on hyvin samanlaista kaikkialla: hymyjä, pelkoja, polkupyöräilyä, leikkikenttiä.

Elämä on tavallisia asioita, mutta niiden päälle kasautuu kerroksittain byrokratiaa ja päätöksiä. Kantava tunne on odottaminen ja kyvyttömyys vaikuttaa itse omaan elämään. Viralliset päätökset mitätöivät pelkoja toteamalla, etteivät ne ole ”objektiivisesti perusteltuja”.

Näyttely tavoittelee turvapaikanhakijoiden näkemistä yksilöinä. Yhdellä seinällä on rivi muotokuvia, jotka katsovat suoraan silmiin. Sisältyykö katseeseen haaste vai pyyntö? Vai onko kuvissa edes mitään erityistä viestiä? Me näemme toisissamme paljolti sen, mitä haluamme nähdä.

Kuokkanen on dokumentoinut keskellämme eläviä ja työskenteleviä ihmisiä, joilla on toisinaan vain pieni pilkahdus toivoa, kunnes sekin viedään. Heiltä odotetaan erityistä panosta, ja siitä huolimatta heidät voidaan poistaa maasta milloin tahansa.

Dokumentaarista näyttelyä ei tule katsotuksi estetiikan näkökulmasta. Tällaisen taiteen ydin muodostuu tarinoista.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 1 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .