Näyttelyarvio: Hetkellisen valon ja liikkeen kuvaaja

Kristina Isaksson luo maalauksiinsa kiehtovia pintoja.

Kristina Isaksson

Haihtuvaa. Maalauksia luonnosta ja katoavista muistikuvista.

Galleria Beckerissä 19.7.2017 saakka.

Kristina Isaksson on maalannut maisemiinsa liikettä ja valon dramatiikka. Maali pärskähtelee merivetenä rantakalliolle, vaaleanpunainen höyry nousee vedestä kuin elävä olento. Galleria Beckerissä on kuumanakin päivänä merivedenviileä tunnelma.

Parhaimmillaan taiteilija on hetkellisen valon ja liikkeen kuvaajana. Hän löytää juuri sen värin, joka kirkastaa horisontin yöttömänä yönä, ja juuri sen valonsäteen, joka saa rantaveden loistamaan hetken täysin valkoisena. Maailma näyttäytyy lähes pelkästään mustan, valkoisen ja punaisen sävyissä.

Isaksson luo kankaalle kiehtovia pintoja. Kaksiulotteiset maalaukset pyrkivät ulos rajoistaan: ne ovat sumua, ne ovat terävää liikettä ja kerroksittain kasvanutta, kaarnamaista pohjaa.

Maalauksissa on niiden monimutkaisista rakenteista huolimatta jotakin äärimmäisen pelkistettyä ja yksinkertaista. Viskottu, raaputeltu, sumutettu ja roiskittu reitti halki maiseman kuljettaa katsojan paikkoihin, joissa sanat katoavat.

Näyttely on täynnä veden ja maan kohtaamisia, tai ainakin sellaisiksi tulkittavia, lähes abstrakteja maalauksia. Esittävimmänkin maiseman kohdalla taiteilija on halunnut päästää irti kontrollista ja lähteä kohti tuntematonta. Esimerkiksi Valtavirta-maalauksen romanttinen järvimaisema on saanut pintaansa sinisiä, idyllistä tunnelmaa rikkovia maaliviivoja. Lopputuloksena maisema on jotakin enemmän kuin liikkumaton kuva.

Suurin osa teoksista sijoittuu samaan maailmaan. Toisto toimii. Maalaukset saavat voimaa toisistaan, ja taiteilijan sattumanvaraiselta näyttävä tekniikka antaa illuusion ilman ihmistä syntyneistä kuvista. Näyttelyssä kiertäminen on yhtä paljon luonto- kuin taidekokemus.

Parissa maalauksessa on mukana eläimiä. Nämä hahmot vaativat katsojalta jonkinlaista suhdetta itseensä. Kotiinpäin-maalauksessa hevosen tumma siluetti asettuu maiseman pohjalle. Se on oleellinen osa kuvattua ympäristöä, esittävä elementti abstraktin pinnan alla.

Laululinnun maa -teoksen valkoinen lintu sen sijaan tuntuu päälleliimatulta. Kuin maiseman valmistuttua olisi tullut tarve lisätä siihen vielä jotakin, vaikka se olisi jo sellaisenaan tarpeeksi.

En oikeastaan kaipaa teoksiin näitä eläinhahmoja, maisemassa kanssani liikkuvia olentoja, jotka näkevät minut. Tahtoisin kuljeskella rannoilla ja rajussa säässä yksin, anonyyminä.

Karut maisemat ja niiden ajattomuus koskettavat ihmisen mieltä vuosisadasta riippumatta. Me olemme pieniä olentoja planeetalla, jolla on meistä riippumattomat lait.