Näyttelyarvio: Sivellin löysi paikkansa – Ellen Thesleffin juhlanäyttely esittelee modernismin omapäisen uranuurtajan

Ellen Thesleff

Minä maalaan kuin jumala

HAM (Tennispalatsi, Helsinki) 26.1. 2020 saakka.

Vihreä, violetti ja vaaleanpunainen. Ellen Thesleffin värit iskevät suoraan sisimpään. Voimakkaiden värien rinnalla näkyy erikoinen autereinen harmaaroosa sävy, kuin väritön väri tai vain aavistus väristä, joka seuraa läpi koko tuotannon.

Värit ovat pääosassa Thesleffin taiteessa, hän oli taitava värimaalari, mutta ei väriteoreetikko: ”Ei teorioita, ei muotoja, vain väri”, taiteilija kirjoitti.

Rohkeat maalaukset voisivat hyvin olla nykytaidetta, myös siinä, että värit näyttävät ovat säilyneet kirkkaina näihin päiviin. Maalaukset, niin kauniita kuin ovatkin, eivät ole katsojalle helppoja, vaikka taiteilija kuvaisi tunnistettavia aiheita kuten maisemia ja ihmisiä.

Thesleffin työt tunnistaa, mutta taiteilijan ajatusta ei voi tavoittaa. Onkin kiehtovaa katsoa laajaa näyttelyä ja miettiä, mikä töiden punainen lanka oikeastaan on – värit, sivellintekniikka vai ennen kaikkea taiteilijalle ominainen näkemisen tapa.

Ellen Thesleff eli pitkän elämän ja ehti osallistua moniin taidesuuntauksiin taidetta uudistamaan alkaneelta 1880-luvulta aina 1950-luvun taitteeseen, jolloin hän maalasi viimeiset teoksensa. Thesleff opiskeli kahteen otteeseen Pariisissa, mutta matka 1884 Firenzeen oli rakkautta ensi silmäyksellä. Italiasta ja Firenzestä tuli taiteilijan toinen koti, jossa hän vietti vuosikausia ja johon hän palasi matkoillaan. Tärkein Suomen-kesäateljee sijaitsi Ruovedellä Muroleessa.

Thesleff tarttui eurooppalaisiin taideliikkeisiin ja toi suomalaiseen taiteeseen ensimmäisten joukossa ekspressionismin ja symbolismin. Kansallismielisessä ajassa Thesleffin ilmaisua arvosteltiin vieraaksi vaikutteiltaan, ensimmäinen yksityisnäyttely 1917 oli kuitenkin menestys.

Näyttelyn kuraattorina toiminut, Thesleff-elämäkerran Minä maalaan kuin jumala (Teos 2017) -kirjoittanut Hanna-Reetta Schreck painottaa Thesleffin roolia kosmopoliittisena taiteilijana, joka Firenzessä kuului modernismin angloamerikkalaisen edelläkävijäjoukon sisäpiiriin. Thesleff eli avantgarden murrosta, osallistui taidekeskusteluun ja luki uutta kirjallisuutta – ja loi kompleksisesta ajan hengestä omia näkymiään maalauksissaan. Hän maalasi Firenzen ympäristössä, kukkuloilla, Arno-joen rannoilla ja Forte dei Marmin kylpyläkaupungissa.

Yläluokkainen, vapaamielinen ja taiteellinen perhe rohkaisi ja tuki taloudellisesti nuorta taiteilijaa itsensä toteuttamisessa. Vasta äidin kuoleman jälkeen 1920-luvulla Thesleff joutui kokemaan varattomuutta. Maailma muuttui, rahan arvo muuttui, eikä Firenze ollut enää sama. Taiteilija eli teosmyynnin ja satunnaisten apurahojen varassa ja sisarensa Gerdan avustamana. Naimattomat siskokset Ellen ja Gerda pääsivät asumaan Lallukan taiteilijataloon 1933. Taiteilijan työskentely helpottui ja mahdollisti vielä uudistumisen kohti abstraktia informalismia. Viimeiset maalaukset ovat pysäyttäviä fantasian, musiikkina soivien värisointujen ja liikkeen yhdistelmiä.

1890-luvulla otetuista mustavalkoisista valokuvista katsoo lyhyiksi hiuksensa leikannut vakavasilmäinen taiteilija. Aivan kuin hän haluaisi näyttää sekä itselleen että maailmalle, mistä on tehty. On ilmiselvää, ettei hänestä tulisi opettajaa, muotokuvamaalaria tai perheenäitiä vaan päätoiminen, vapaa taiteilija, joka ”maalaa, niin kuin minun pitää maalata”. Filosofinen taiteilija pohti ihmisen paikkaa, ihmisyyttä ja ihmisen potentiaalia.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .