Näyttelyarvio: Taide kuvittelee tulevaisuuden Mäntän kuvataideviikoilla

Mäntän kuvataideviikkojen teema, Ihmisen aika, konkretisoituu merkitysten menettämiseksi ja etsimiseksi. Kaiken voi määritellä uudelleen. Osa uudelleenmäärittelystä tulee pakolla: planeetta muuttuu, eivätkä entiset totuudet enää päde.

 

Sari Koski-Vähälä on tehnyt kestoruusuja purukumista. Arttu Niemisen videolla siirrytään metsistä metrotunneleihin hengityksen tahdissa. Berit Talpsepp-Jaanisoo arvioi veistoksillaan uudelleen taiteen ja kulttuurin historiaa. Sfinksistä on tullut ihmisen ja kengurun välimuoto, ja Karyatidit on tehty stryroksista. Veistokset ovat paloista koottuja kuvitelmia, hapuilua kohti vieraaksi jäävää menneisyyttä.

Ihminen ei hallitse oman toimintansa seurauksia. Planeetta reagoi arvaamattomasti. Sakari Kannoston Raiders of the Cursed Earth -veistoksissa kaivostyö muuttuu myyteiksi. Maan alta löytyy jotakin kontrolloimatonta, joka ottaa valtaansa kaiken. Metalli kasvaa karvaa, mustat olennot kiipeävät tankoja pitkin.

 

Sitä isoa ihmisen jälkeä, planeetan tuhoutumista, käsitteleviä teoksia onkin näyttelyssä paljon. Johanna Rojola lähestyy sarjakuvissaan aihetta mustalla huumorilla. Auttaako ötökkäkammoon tieto siitä, että hyönteiset ovat kuolemassa sukupuuttoon? Miltä tuntuu keskustelu viikatemiehen kanssa, joka on juuri niittänyt kaikki planeetan eläimet?

Tällaiset teokset konkretisoivat taiteen kyvyn kuvitella tulevaisuuksia. Voimme kurottaa kohti tätä kuvaa tai yrittää vastustaa sitä. Tulevaisuuksia kuitenkin tarvitaan, jotta on jotakin, mihin suhteessa voimme elää ja toimia.

 

Jonkinlaista myönteistäkin muutosta tai toivoa sellaisesta on. Jussi TwoSeven on maalannut ketunpäitä sähkökaappeihin ympäri Mänttää. Maalaus on muuttunut eläväksi olennoksi, johon voi törmätä yllättäen kadunkulmassa. Se elää ihmisestä riippumatta – tai oikeastaan jopa ihmisen tekojen tähden.

Haltuunottamisen viesti on myös Moratoriotoimistolla. Se on vapauttanut alueita epäoikeudenmukaisiksi koettujen lakien alaisuudesta takaisin paikallisyhteisöjen käyttöön. Kun esimerkiksi kaivosteollisuus uhkaa porotaloutta, perustetaan moratorio, jonne kaivoksilla ei ole asiaa.

 

Ihmisen aika vaikuttaa kuitenkin kokonaisuudessaan raskaalta ja kuluttavalta. Tällaisia ovat myös vilaukset yksityiselämästä. Mammu ja Pasi Rauhalan teossarjassa pariskunta on valokuvattu hääpuvuissaan arkisen elämän ja taloremontin eri vaiheissa. Hääpari katsoo kameraan milloin lapio, milloin porakone käsissään. Avioliitto on jatkuva työleiri, jossa puku likaantuu ja hymy hyytyy. Hääpari on esillä myös saippuaveistoksena, jonka päälle tippuu vettä. Ihmiselämät katoavat viemäristä alas.

Tässä yhteydessä myös Iiu Susirajan valokuva- ja videoteokset kadottavat huumorinsa. Hymytön nainen katsoo kameraan ja musertaa marjoja rintojensa välissä. Hän hieroo poskiinsa ruokaa ja sitoo narun rintansa ympäri. Ruumiista on tullut työkalu, ilottoman muokkaamisen ja tutkimisen kohde.

Planeettaan verrattuna ihminen on pieni, mutta pienuus ei tuo turvaa. Elämä on väliaikaista kuten Johanna Rotkon valokuvat, jotka peittyvät hitaasti hiivan avaruudellisten kasvustojen alle.

 

Mäntän kuvataideviikot XXIV Ihmisen aika -näyttely avoinna 1.9. saakka näyttelytila Pekilossa.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .