Näyttelyarvio: Tunnetiloja sormituntumalla

Savi houkutteli Allan Frilanderia jatkamaan vielä 80-vuotisnäyttelyn jälkeen.

Katson ihmistä – Allan Frilanderin 90-vuotisnäyttely

Galleria Beckerissä 24.1. saakka

Allan Frilanderin isä Rurik Frilander oli Ateneumin käynyt kuvanveistäjä, joka opasti poikansa muovailemaan savea. Allan Frilanderin tarkoituksena oli, että 80-vuotisnäyttely Keski-Suomen museossa olisi hänen viimeinen näyttelynsä. Savi kuitenkin houkutteli jatkamaan.

Galleria Beckerin näyttelyssä on teoksia 50 vuodelta ja uusimmat ovat syntyneet edellisen syntymäpäivänäyttelyn jälkeen.

Yllättävää on, että Tikku-ukko on näyttelyn uusin teos. Se on minun omakuva, totesi taiteilija näyttelynsä avajaisissa. Esillä on myös kaksi rautalangasta tehtyä tai oikeastaan piirrettyä figuuria, jotka ovat Tikku-ukon sukua. Näyttelyjulisteen tussipiirustus voisi olla muisto varhaisesta lapsuudesta.

Tikku-ukko on kuin vaihtoehtoinen malli veistäjän ilmaisukieleksi. Rautalanka on kuitenkin jäänyt tukirungoksi saven sisään. Käänteentekevä teos Frilanderin uralla on ollut vuonna 1966 syntynyt Hämähäkkityttö. Siinä rautalanka antoi savelle mahdollisuuden säilyttää muotonsa lähes mahdottomassa tilanteessa. Kun taiteilija hyväksyi oudon lopputuloksen, hänen tyylinsä vapautui: todellisuudella ja veistoksella on omat lakinsa.

Allan Frilanderista tuli pelkistäjä, jonka pääaiheena on läpi vuosikymmenten ollut ihminen. Figuurin kautta hän on voinut eritellä sitä, kuinka pienillä muutoksilla veistos saa ainutlaatuisen luonteensa. Teosten nimet varmistavat miten ja mitkä ihmisen ominaisuudet tulevat esiin muotojen vivahteissa. Kun inspiroitunut veistäjä on pistänyt kätensä saveen, hän aivan kuin sormituntumalla on löytänyt sopivimman muodon ihmisen tunnetiloille.

Frilander on korostanut ihmisen selkäkaaren kauneutta. Se on veistoksellisesti ryhdissään silloinkin, kun figuuri on käpertynyt ujouteensa, ja oikeuttaa pelkistyksen seuraavat vaiheet. Frilander niukentaa veistosten muodon esittävän ja ei-esittävän rajalle. Hän toteuttaa samalla vapaasti kubistista muotokieltä ja ehkäpä siksikin pienoisveistokset vaikuttavat myös niin monumentaaliselta. Niissä on pieneen mittakaavaan puristettua suurta voimaa.

Viimeistään, kun katsoo turkishattuista veistosta Puupää, vakuuttuu siitä että taiteilija on humoristi. Välillä hän irrottelee oikein kunnolla, mutta taiteellisessa mielessä huumoritöitä voi kutsua myös kokeiluksi. Pronsseissa taas huumori välkehtii pieninä häivähdyksenomaisina nyansseina. Monet humoristit ovat kertoneet olevansa siviilissä varsin vakavia ihmisiä. Frilanderin veistosten pelkistämiseen sisällytetty huumori tuntuu ainakin syntyvaiheessaan varsin vakavavalta asialta.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.