Näyttelyarvio: Uhkaava, valloittava ja kevyen kupliva

Jyväskylän Taiteilijaseura

Juhlatuulella

Jyväskylän taidemuseo Holvissa (Kauppakatu 23, Jyväskylä) 4.3.2018 saakka.

Jyväskylän Taiteilijaseuran vuosinäyttelyn otsikkona on Juhlatuulella. Sen kummempaa teemaa näyttelyllä ei ole, ja se on hyvä. On virkistävää, ettei teoksia ole pakotettu minkään tietyn aihepiirin rajoihin.

Suurten ryhmänäyttelyiden luonteeseen kuuluu se, että teosten edessä saa jatkuvasti vaihtaa asentoa ja tunnetilaa. Niin nytkin. Vuosinäyttely on uhkaava, surumielinen ja valloittava, välillä kevyen kupliva ja humoristinen.

Tällainen katsomiskokemus etäännyttää. On vaikea uppoutua teoksiin, kun katkelmittain etenevässä näyttelyssä on oltava jatkuvasti valppaana ja valmiina katsomaan taas uutta. Tulen kuitenkin liikutetuksi monta kertaa.

Oikeastaan koko näyttely alkaa purkautumisesta. Jukka Silokunnaksen Hei vaan -videolla asuntovaunu hajoaa palasiksi ja katoaa. Katoaminen näyttää puhdistavalta. On ehkä sittenkin mahdollista siivota ihmisen jälkeensä jättämä maailma. Pysyvyydentarve ja maatumisentarve kamppailevat keskenään myös silloin, kun taidetta tehdään kierrätyspaperista (Maija Holma) tai sammalesta (Jonna Suurhasko).

Koska monelta taiteilijalta on esillä kaksi teosta, näyttelyn rytmi saa pohtimaan teosparin ajatusta. Teosten katsominen kaksittain on oikeastaan mukavaa. Pareista muodostuu pieniä tarinoita ja välähdyksiä kunkin taiteilijan työskentelyyn.

Tehokkaimmillaan teosparin ajatus on Risto Kajon Merkityksellisiä kasvoja -maalauksissa. Kun toiset maalatut kasvot ovat avautumassa keskusteluun, toiset uppoavat maalipinnan alle, silmät syvällä kuopissaan. Taiteilijan suhde maalaamiinsa ihmisiin herättää sekä mielenkiintoa että myötätuntoa.

Ihmiskasvot koskettavat myös Ulla Virran Erään muotokuvan muistolle -piirustuksessa. Kuva on revitty osiin ja koottu virheellisesti yhteen. Ihmisen tavoittamattomuus korostuu, kun jopa hänen kuvansa on mahdoton, rikki.

Suuressa näyttelyssä on paljon pieniä tiloja, kuin kaupungeista löytyviä, yksityisiä nurkkauksia. Timo Sälekiven Kattomaisema korostaa arkisen ympäristön ihmeellisyyttä. Me elämme koko elämämme muiden meille tekemässä, hämmästyttävässä maailmassa. Johanna Mäkitalon runsastaivaiset maisemat pysäyttävät samalla tavalla.

Näyttelyn tehokkaimpiin yksittäisiin hetkiin kuuluvat Jaakko Valon Kaupungit itkee, jossa verenpunainen, hajoava ihminen leijailee sodan runteleman maailman yläpuolella sekä Maija Rangan sinimusta maalaussarja.

Ranka on maalannut ihmishahmot jyrkässä vastavalossa, jossa heitä on vaikea nähdä. Jokin näkemisen vaikeudesta siirtyy ihmisiin itseensä. Kun on vaikea katsoa, on vaikea kohdata.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .