Näyttelyt: Ihminen ja eläin kohtaavat katsojan kokemuksen Taru Mäntysen veistoksissa

Eläimen ilme on arvoituksellinen. Kuvanveistäjä Taru Mäntysen sudensielun figuuri voi kutsua halaukseen ja ilveksen ilme vietellä vaaroihin.

Katsojana olen Päivänneidon luona niin, että suhteeni Järvilinnan Taidekeskuksen sisääntuloaulassa esillä olevaan veistokseen vaikuttaa tunteelta, joka on kuin tahtoa olla läsnä, alttiutta antautua mukaan vietäväksi.

Tahdon.

Myönnyn. Otan vastaan. Tahdon elää arkaaisen, arkkityyppisen eläinluonnon läsnäolon vaistoamalla sen arvoituksen kuin herkin ilveskorvin, sisällä omassani.

Ihmisajatukselle ominaisesti ymmärrän tällöin ristivedon päivätajunnan ja yöhön viittaavan piilotajunnan välillä.

Tunnustelen kohtausta Päivänneidon kanssa kokemuksena, jossa vallitsevaa on metamorfoosi, tietoisuuden ja tiedostamattomuuden vuorovaikutus ja sen ihmistä muuttava liikutus.

Yhtäältä. Veistos on ajatus. Toisaalta. Siihen sisältyy ajatuksen tavoittamaton elementti, piilotajunnan joki. Se on tiedostamaton ja arvoitus, mutta tunnen virtaavuuden ja voin sen vietäväksi antautumalla tavoittaa uuden ajatuksen. Veistos ja katsoja luovat näin toisiaan.

Asennoidun Päivänneitoon ja Mäntysen Järvilinnan näyttelyyn metamorfoosina, joka kuvaa vaistojen valmiutta – uusia syntyviä ajatuksia, uusia kehkeytyviä tunteita, katsojan osaani.

Muodonmuutos, metamorfoosi, on katsojaa elävöittävä hänen oman itsensä heijastus.

Päivänneidon vartalon liike, Taru Mäntysen töiden ominaisjännite, tanssimainen pyöritys liikkuu Taidekeskuksen kahden oven (kuin vaihtoehtojen) välissä sfinksimäisesti. Veistoksella on toteeminen eli ”maaginen” ja siksi myös enteellinen yhteys katsojaan.

Teoksen olemusta jännittävät Aino Kallaksen Sudenmorsian-kirjassa kuvatun kaltaisesti vastakkaiselementit, jumalallinen ja pirullinen. Minulle katsojana näissä on sekä luonnollinen että yliluonnollinen sanomansa.

Veistäjän kiinnostus kohdistuu eläimiin, Kalevalaan, kansankuvauksen ja luonnontaruston yksilösielua koskettavaan henkeen.

Siltä pohjalta voin tunnustella Päivänneitoa kuin se olisi ja on vaiston lähetti. Kuin se on ja olisi loitsu, elokuva, symboli, uni, sadun ilmapiiri ja teoksen sisimpään kehottava kutsu:

On tahdottava. Nöyrästi ja ylpeydellä.

Mutta sisäinen ääneni kehottaa: on tahdottava niin, ettei etsimällä etsi ainoastaan nimenomaan minua miellyttävää ja esteettisen ihailuni mukaista tunnetilaa.

Pikemmin tulee tahto katsoa mitä tapahtuu.

Muistan tässä yhteydessä, että maaseutumainen työympäristö omine valimoineen ja metsineen on viitoittanut varkautelaisen tekijän valintoja.

Muistan myös, että elokuvataiteen maailmansuuruudet kuten Ingmar Bergman, Carlos Saura, Luis Buñuel tai Andrei Tarkovski kulkevat mukana Mäntysen luomistyön vaikuttajina.

Heidän elokuvissaan ovat vahvasti edustettuina unen vyöhykkeet, todellisuus salatummalta puolelta. Heidän töissään yksilö nähdään olentona, johon kuuluu ei vain yksi vaan lukemattomia persoonallisuuksia.

Kyseisiin elokuviin ja Taru Mäntysen veistoksiin osoittaen voin kirjoittamalla vain hipaista jotakin näyttelyssä koetuista vaikutuksista.

Kuten sellaista, että subjektiivisessa sielussa vallitsee naisellisen ja miehisen tai inhimillisen ja eläimellisen liittosuhde.

Laajennettuna ja pohjimmiltaan suhde on kollektiivinen; kansoja, kulttuureja, ihmiskuntaa liikuttava voima, ihmisen lajiominaisuus.

Vaisto tekee meistä luomakunnan ihmisiä, jotka ovat läheistä sukua eläimiin.

Taru Mäntynen toteaa, että häntä kiinnostaa naisena oleminen. Tässä yhteydessä viittaan Aino Kallaksen Sudenmorsiamen päähenkilöön. Naisessa (romaanissa hänen nimensä on Aalo) elää, ei vain viattomuuden ja villiyden vastakohtaisuus, vaan ihminen kokonaisuutena – ihminen olemisena – johon kaksinaisuus ja moninaisuus kuuluvat.

Jos tahto on altistumista tiedostamattomille voimille, se on tahtoa omassa itsessä olevan salatun ja tuntemattoman myöntämiseen. Juuri näin Aalolle Sudenmorsiamessa tapahtuu hänen eläessään päivätajunnaltaan ihmisenä ja yöpuoleltaan sutena. Vastaava jakautuminen on tietysti yhtä ominainen miehelle, vaikkapa Hermann Hessen tunnetun Arosusi-teoksen päähenkilölle.

Mäntysen figuurit tarjoavat minulle katsojana väylää piilotajuntaan. Tiedostamattomassa miehinen ja naisellinen sektori ja lukemattomat muut vastapoolit kohtaavat yhteisenä, jatkuvassa muutostilassa olevana ihmisyytenä, elämän perusvoimana.

Mäntynen luo katsantooni metamorfoosin, pysähtymättömän muodonmuutosten prosessin, hengen ja luonnon vuorokäynnin.

Siinä vallitsevien vastavoimien kesken pyörähdetään miehen ja naisen, päivän ja yön, syntymisen ja kuolemisen, inhimillisen ja eläimellisen yhteistanssi. Tuossa kiihkeässä ja kiehtovassa, autuaassa ja pelottavassa transformaatiossa vastapoolit ravitsevat toisiaan. Näin etenevää prosessia kuvastavat unet, myytit ja taiteellinen luomisteko.

Kalevalaisittain ja suomalaisittain ihminen omaksuu eläimellisyyttään metsäluonnosta. Taru Mäntysen veistosten pronssipinnan hiottu kiilto ja hiomattomat särmät viettelevät teoksissa elävän katsojan syvälle kansanmetsän kätköihin.

Alku, ihmisyyden perivaisto on aavistaen löydettävissä Mäntystä kiehtovissa kalliomaalauksissa ja niihin piirretyissä symboleissa. Ne ilmentävät luonnon ihmettä, mystiikkaa, ajattomuutta, luontovoimaa, lumoa, taikaa, metsää itseään ja ihmistä luontoon tahtovana ja luontoon eläytyvänä osana olemassaolon kokonaisuutta.

Kalliomaalausten kuvaamaan tapaan ihminen ja eläin yhdistyvät. Päivänneidon pää on suden ja ilveksen, ajattelevan miehen ja vaistoavan naisen – tai toisinpäin, mutta niin että piirteet sulautuvat.

Jos eläimellisyys esimerkiksi Erotettu-veistoksessa on vangittu (erotettu) ihmisyyden yhteydestä, se kuitenkin on teoksessa olemassa, ja niin voimakas, että kuoriutuu, synnyttää uutta. Luo luontoa vapauttavaa ja siksi myös henkeä uudistavaa tavatonta energiaa.

Daimonin vangissa hahmo kantaa lasta ikään kuin toista puoliskoaan, odottavana, viimeisillään. Niin hän on kuin Kallaksen Aalo, raskaana oleva sudenmorsian ennen demonisen – pimeyteen, yöhön ja tuntemattomaan vievän – voiman syntymää. Kun sudenmorsian lopulta palaa öisessä tulessa tuhkaksi, niin eivätkö liekit kuitenkin käänny kuin kajastavaa valoa kohti.

”Sielu, kahtia lohkaistu, joka olit yhtaikaa yöstä ynnä päivästä, Jumalasta ja Perkeleestä, nouse Luojas tykö, että hän taas sinut lempein sormin yhteen liittää!” (Aino Kallas, Sudenmorsian)

Liike, tanssi, kehonkieli ilmaisevat ihmisten ja eläinten yhteyttä. Taru Mäntysen veistosten sisällöissä koen monipersoonallisuutta, irrottautumista aikamaailmasta. Näen materian muutosta hengeksi, hengen materiaksi, luovaa taikaa, jännitteisesti sommiteltua ajattomuutta ja aikaa.

Näyttelyssä se voi alkaa oikeastaan mistä kohdasta tahansa, päättymättä, päättymättä.

Kun vain säilytän tahdon. Tahdon luontoon, jossa on henki, ja henkeen, jossa on luonto.

Taru Mäntysen Veistoksia-näyttely on esillä Taidekeskus Järvilinnassa Laukaassa 2. 9.saakka.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .