Naamioiden totuus ja muita esseitä - Oscar Wilde

OSCAR WILDE Naamioiden totuus ja muita esseitä Suom. Timo Hännikäinen. Savukeidas 2008, 269 s.

Oscar Wilden (1854-1900) viiden esseen valikoima etenee niin sanotusti dialektisesti, pääosin dialogin, poleemisen kommentin ja terävän reunahuomautuksen muodossa. Ajattelu voi parhaimmillaan olla suuri näyttämö, jossa draama toteutuu ja tapahtuu.

Aforistikko Wilde on esseistinä niin älyllinen ja paradoksaalisen terävä, että lukijan on pysähdyttävä moneen otteeseen miettimään sanotun ja hiotun sisältöä. Ja se kyllä palkitaan. Suurin osa niin sanotusta ihmisen ajattelustahan on mekaanista toistoa eikä edes luetun ymmärtämistä. Wilde pyrkii ainakin luetun ymmärtämiseen.

Keskeinen teesi Wildellä on, että "luonto on taiteen jäljittelijä", ja että "elämä jäljittelee taidetta eikä päinvastoin". 99 prosenttia lukijoista on eri mieltä. Se oli Wilden tarkoituskin paradoksien erikoismiehenä. Ajatus pitää saada liikkeelle vaikka kumoamalla itsensä.

Luontokokemuksemme on sivilisoitumisprosessin tulosta: kaikki minkä ihminen tulkitsee, näkee, aistii ja kokee on "ihmisyyden" välittämää, usein myös esteettistä. Imitaatio, jäjittely, on ihmisen keino sopeutua ympäristöönsä. Douglas Sirkin kuuluisimman melodraaman nimi on Imitation of Life; se on wildelaisen tematiikan piirissä väkevästi operoiva elokuva. Monasti elämä alkaa jäljitellä taidetta. Myös nuorisokulttuuri on imitaation läpitunkema.

Wilden esseekokoelma on sangen ajankohtainen. Muun muassa siksi, että kritiikki on nykyään niin hampaatonta, vailla minkäänlaista omanarvontuntoa ja henkistä proteesia. Kriitikoiden yli kävellään mennen tullen, ja se on niille aivan oikein.

HANNU WAARALA

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.