Narnian tarinat: Prinssi Kaspian

Narnian tarinat: Prinssi Kaspian

Toisin kuin Tolkienin Taru sormusten herrasta tai Lewis Carrollin Liisa ihmemaassa C. S. Lewisin Narnian tarinat ovat jääneet minulle lapsena tuntemattomiksi. Niinpä ne eivät edusta minulle sellaista sisäänrakennettua haltioitunutta taianomaista maailmaa, joka syntyy ainoastaan lapsena. Aikuisen suhde on väistämättä erilainen. Osaltaan vaikuttanee myös se, ettei Lewis ole sytyttänyt sanankäytöllään tai järin omaperäisenä tarinankertojana. Puhumattakaan kovin raskaasta uskonnollisesta leimasta, jonka tarinat ovat saaneet niskaansa.

Narnian tarinat on ohjannut Andrew Adamson, joka on osallistunut myös käsikirjoittamiseen ja tuottamiseen. Adamson on tehnyt mm. iloisella irvailulla höystetyt Shrek-elokuvat, joissa iso vihreä jätti seikkailee fantasiamaailmassa, jossa perinteisten satujen roolit ja sanomat kiepsautetaan kahleettomaksi sekametelisopaksi.

Ensimmäinen osa Velho ja Leijona (2005) toimi elokuvana kohtalaisen hyvin. Se on seesteinen ja rauhallinen, lapsinäyttelijöiden rooleissa on kiintoisaa ristiriitaa ja erityisen herkullisia ovat fauni Tumnuksen ja Valkean velhon ( Tilda Swinton) ilmestymiset. Velho ja leijona on tarinankin osalta yllätyksellisempi ja taianomaisempi, mutta myös kuvaukseltaan lumoavampi kuin nyt seuraava Prinssi Kaspian. Prinssi Kaspian on selkeästi tummempi ja tylympi osa tarinoita. Osansa on varmasti sillä, että pahaa edustaa Valkean velhon sijaan nyt ihmiset, telmarilaiset, jotka ovat ottaneet Narnian karkeaan valtaansa. Ihmisten myötä tullaan maagisuudessa monta askelmaa alaspäin.

Prinssi Kaspian avautuu varmasti huonosti ellei ole lukenut tarinoita tai katsonut edellistä osaa, siinä mielessä tämä on selkeästi jatko-osa, ei itsenäinen elokuva.

Valitettavasti kaikki mikä ensimmäisessä osassa jollakin tavoin toimi, kakkososassa tuhrataan mielikuvituksettomiin ratkaisuihin, lähinnä taisteluihin. Tarinan tai roolihenkilöiden kasvattamiseen ei ole minkäänlaisia avuja, puhumattakaan tunnelmasta, jännityksestä, oivalluksesta. Kuvat vain siirtyvät tarkoituksettomasti kohtauksesta toiseen.

Lapsia esittävät näyttelijät ovat hukanneet kaiken säteilynsä ja ilmaisuvoimansa valkokankaan ulottumattomiin, ohjaaja on taivutellut heistä yksioikoisia ja ilmeettömiä sotureita, jotka joutuvat sanailemaan kehnon käsikirjoituksen kimpussa. Eikä aikuisnäyttelijöillekään anneta paljoa tilaa tai mahdollisuutta, tosin prinssi Kaspiania näyttelevä kenbarbimainen Ben Barnes ei mihinkään kykenisikään. Ainoat ilahduttavat hetket koetaan kun kuvaan astuu kääpiö Piipari ( Peter Dinklage) tai itse Aslan hurisee Liam Neesonin jumalaisella äänellä.

Valitettavasti Adamson ei ole saanut Prinssi Kaspianiin sitä näkyä ja kuvakieltä, mikä erottaisi sen selkeästi Narniaksi. Ylipitkät taistelukohtaukset muistuttavat hyvin paljon Taru sormusten herrasta -elokuvaa, vain vesitettyinä. Milloin nykytekniikan omaavat ohjaajat tajuavat, että jännittävintä on jokin muu kuin ilmiselvä! Kurosawan liikuttama metsä Seittien linnassa on yhäkin uhkaavin hyökkäys mitä tiedän.

PAULIINA SIEKKINEN

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.