Neljä Ruusua: Euforia

Neljä Ruusua

Euforia

Ratas Music

xxxxp

Neljä Ruusua uskaltaa vuodesta toiseen olla mukavan pöhkö. Se on niin musiikillisesti kuin sanoituksiltaan rehellistä viihdettä. Bändi ei kuitenkaan mene siitä mistä aita on matalin. Sen radiohitin mittaan kirjoitettujen pop-laulujen ei ole tarkoitus saada kuulijaa ajattelemaan, vaan napata hänet mukaansa muutaman minuutin ajaksi, pois arjen huolista.

Neljä Ruusua on aina tehnyt musiikkia tosissaan, mutta ei liian vakavissaan. Ilkka Alangon tekstien yksi pääaiheista ihmissuhteiden lisäksi on ollut itseironia. Kappaleissa keski-ikäinen kertojaminä haaveilee nuoruuden hurjista rock-vuosista.

Alanko ei taida mieltää itseään hipsteriksi, mutta Euforian kappale Normcoreprotohipsteri on miehen tekstejä parhaimmillaan ja pahimmillaan. Aluksi sen kertojaminän hipsteriyden pohdinta kuulostaa syvälliseltä. Muutaman kuuntelun jälkeen teksti paljastuu täydeksi dadaksi. Neljän Ruusun kohdalla moinen ei haittaa. Heidän kappaleidensa ensisijainen funktio on jäädä päähän soimaan, ei käsitellä ajankohtaisia ilmiöitä sen syvällisemmin.

Musiikillisesti Neljä Ruusua tekee paluun 1990-luvun alkupuolelle. Biiseissä on haikeutta ja tummuuttakin, mutta yksi tärkeimmistä elementeistä on tanssittavuus.

Pääosassa ovat konesoundit, jotka viittaavat menneeseen, mutta ovat samalla mukavan tuoreen kuuloisia. Suurin kiitos tästä taitaa kuulua uudelle tuottajalle Mikko Tammiselle. Setä Tamunakin tunnettu Tamminen on viime vuosina säveltänyt kansainvälisiäkin hittibiisejä. Neljä Ruusua ei ole koskaan hävennyt kaupallisuutta ja Tammisen moderni soundimaailma sopii orkesterille massiivisuudessaan.

Euforia on luonteva jatko-osa vuoden 2012 Katkera kuu -levylle, onneksi ilman Seitsemän päivää selvinpäin -biisin tapaisia turhuuksia.

Kode Koistinen kunnostautuu taas säveltäjänä. Biisit tunnistaa välittömästi Neljän Ruusun tekeleiksi. Niiden melodiakulut ja yksinkertaiset kappalerakenteet ovat sitä samaa kuin ennenkin, mutta ilman väkinäisyyttä. Jos näitä lauluja vertaa vaikkapa yhtyeen tuotoksiin viime vuosikymmeneltä, niin ne soivat huomattavasti vapautuneemmin. Nyt Koistisen biisit kuulostavat siltä, että niiden tekeminen on ollut hauskaa.

Euforian luulisi kelpaavan sekä nostalgiannälkäisille yhtyeen vanhoille faneille, että nuoremmillekin kuulijoille. Ainakin se on parasta mitä orkesteri on tehnyt sitten vuoden 1999 Uuden aallon.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.