Neuvostoliiton vankileirien saaristo kosketti kymmeniä miljoonia ihmisiä – karmivimpiin tarinoihin liittyi kannibalismi

Vartiotorni, piikkilanka-aidat ja hylätyt kaivoskuilut lyövät haavan kuvankauniiseen erämaamaisemaan Venäjän Kaukoidässä. Kaivos on ollut suljettuna jo vuosikymmenien ajan, mutta rakenteet ovat säilyneet hämmästyttävän hyvin.

– Ruska-aikaan se ympäröivä maisema oli erityisen kaunis, muistelee Ville-Juhani Sutinen.

Sutinen on toinen Luiden tie -tietokirjan (Like) tekijöistä. Hän on kierrellyt Ville Ropposen kanssa viime vuosina ahkerasti ympäri entisen Neuvostoliiton aluetta etsimässä jälkiä jättimäisestä Gulag-vankileirijärjestelmästä. Sen ja pakkosiirtojen arvioidaan koskettaneen 30 miljoonaa ihmistä Neuvostoliiton olinaikana.

Kaksikko löysi retkillään kymmeniä epävirallisia Gulag-muistomerkkejä. Magadanin alueella sijaitseva Kolyman entinen tinakaivos nousi kokemuksista ikimuistettavimmaksi.

– Sitä kukaan ei ole yrittänyt manipuloida mihinkään suuntaan. Rakennuksissa olivat yhä osin jäljellä jopa vanhat kattopaneelit, jotka on tehty amerikkalaisten aikoinaan lahjoittamista säilyketölkeistä. Venäjällä on kyllä joitakin virallisiakin leirimuseoita, mutta niissä Gulagista on usein yritetty tehdä jännittävä vankilaseikkailu, Ropponen huomauttaa.

 

Gulag oli siihen joutuneille ihmisille kaukana seikkailupuistosta. Varsinkin Stalinin pitkällä valtakaudella vankileirituomion saattoi saada mitä ihmeellisimmistä asioista. Esimerkiksi 20 minuutin myöhästyminen töistä voitiin tulkita karkuruudeksi työrintamalta, mikä oli rinnastettavissa sotilaskarkuruuteen. Leirille saattoi päätyä myös siksi, että oli vieraillut ulkomailla tai sukua väärille ihmisille.

– Vaikka leireille tuomittiin syyttömiä ihmisiä, moni kuitenkin ajatteli, että leireille päätyneet ovat varmasti jollakin tapaa syyllisiä. Ihmisiä kannustettiin myös ilmiantamaan toisiaan, Ropponen kuvaa.

Gulag eli leiriasioiden keskusvirasto perustettiin heti Venäjän vallankumouksen jälkeen vuonna 1918. Valtaan päässeet bolshevikit ottivat mallia tsaarin Venäjästä, jolla oli pitkät perinteet ei-toivottujen karkottamisesta Siperiaan.

 

Ensimmäinen Gulag-leiri pystytettiin Vienanmeressä sijaitsevalle Solovetskin saarelle Karjalaan. 1930-luvun alussa sieltä rahdattiin vankeja kaivamaan kanavaa Itämeren ja Vienanmeren välille. Kanava kyllä valmistui nopeasti, mutta työmaa koitui kohtaloksi kymmenilletuhansille. Uudesta vesiväylästä tuli myös niin matala ja kapea, että taloudellista hyötyä siitä oli vain vähän.

Vankileirien saaristo sai Neuvostoliitossa lopulta käsittämättömät mittasuhteet. Ropponen ja Sutinen arvioivat, että Gulagiin kuului 1950-luvun taitteessa noin 10 000 leiripistettä eri puolilla maata.

Toisin kuin natsi-Saksan keskitysleireillä Gulagin ensisijaisena tarkoituksena ei ollut ihmisten tuhoaminen vaan työvoiman kaappaaminen ilmaiskäyttöön. Vangit muodostivat enimmillään 18 prosenttia koko Neuvostoliiton työvoimasta. Tuhannet kuitenkin kuolivat jo kuljetuksissa, sillä gulagit sijaitsivat usein kaukana kaikesta. Matka esimerkiksi keskellä arktista tundraa sijainneelle Vorkutan leirille saattoi kestää kuukausia.

– Ihmisiä käytettiin yksinkertaisesti talouskasvun raaka-aineena. Siinä tuli tietysti myös hävikkiä, mutta on arvioitu, että jopa 85 prosenttia leireille joutuneista selvisi hengissä, Ropponen huomauttaa.

 

Saksasta poiketen Venäjän valtio ei ole tehnyt missään vaiheessa virallisesti tiliä synkän menneisyytensä kanssa. Stalinin kuoltua niin sanotun suojasään aikana kyllä myönnettiin, että ihmisiä oli tuomittu leireille syyttöminä. Tyypillinen kompensaatio vuosikausien leirihelvetistä oli kahden kuukauden palkka. Breznevin kaudella toisinajattelijoita alettiin kuitenkin vainota uudelleen.

Gulagin uhrien muiston vaaliminen on jätetty Venäjällä yksityisten tahojen ja ortodoksisen kirkon harteille. Leireillä kuolleiden muistomerkit sijaitsevat myös tyypillisesti niin etäisillä paikoilla, että ne palvelevat lähinnä niitä, joille asia on jo entuudestaan tuttu.

– Erilaisissa muistojärjestöissä toimivat ihmiset ovat kuitenkin äärimmäisen omistautuneita asialle. Monet lähtivät meillekin oppaaksi ilmaiseksi, jotta sana leviäisi, Ropponen sanoo.

 

Ropponen ja Sutinen tekivät kirjaa valmistellessaan kolme pitkää ja useita lyhyempiä matkoja Venäjälle ja Kazakstaniin. He tapasivat myös henkilökohtaisesti joitakin leireiltä hengissä selvinneitä.

Yksi heistä on 94-vuotias Anna Vasiljevna Krikun. Hänen ”rikoksensa” oli saksan kielen tulkkina toimiminen natsien miehitysvallan alla vuonna 1942. Siitä tuli ensin viiden vuoden karkotustuomio Komiin. Vuonna 1945 kakkuun lisättiin tekaistun ilmiannon perusteella 15 vuotta pakkotyötä kaivoksessa Vorkutassa. Krikun vapautui vuonna 1956 Hrustsovin armahduksella ja jäi asumaan alueelle äitinsä kanssa, joka oli myös ollut leirillä.

Krikunilla on Venäjällä vähintään tuhansia kohtalotovereita. Heidän tarinoitaan ei kuitenkaan oikein tunneta. Esimerkiksi Hollywoodin filmiteollisuus on ollut huomattavasti kiinnostuneempi natsi-Saksan keskitysleireistä, sillä niillä on selvästi hahmottuva rakenne, johon on helppo ripustaa kaikenlaisia sankaritarinoita.

– Gulag sen sijaan ulottuu niin monen vuosikymmenen ajalle, että se on vaikeasti tiivistettävissä. Glasnostin aikaan ihmisiltä kyllä tulvi leirimuistoja, mutta niistä ei synny mitään kompaktia, yhtenäistä kertomusta, Sutinen tuumii.

Tunnetuin Gulag-kirjailija lienee Aleksander Solzenitsyn, joka on kertonut myös leireiltä paenneista. Karmivimpien tarinoiden mukaan kaukana taigalla sijainneilta leireiltä paettiin joskus kannibalismin turvin. Pakomatkalle otettiin tarkoituksella mukaan hyväuskoinen hölmö, niin kutsuttu ruokavarasto, joka tapettiin ja syötiin matkan varrella.

 

Gulag loppui virallisesti 1960-luvulla, mutta leirit jatkoivat toimintaansa Neuvostoliiton romahdukseen asti. Sutinen ja Ropponen huomauttavat, että nykyisestäkin venäläisestä yhteiskunnasta on helppo löytää ajattelumalleja, jotka kielivät Gulagin pitkästä perinteestä.

– Levada-keskuksen juuri julkistaman tutkimuksen mukaan 70 prosenttia venäläisistä esimerkiksi pitää Stalinia hyvänä tyyppinä. Se ei ole pelkkää tietämättömyyttä tai vahvan johtajan kaipuuta. Moni venäläinen ajattelee, että leirit olivat välttämättömyys, sillä ilman niitä Neuvostoliittoa ei olisi saatu teollistettua. Se on tietysti järjetöntä, ikään kuin mitään muuta keinoa maan nykyaikaistamiseksi ei olisi ollut, Ropponen miettii.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .