Nicole Hävityksen huoneet

Death metal -yhtye Nicole on ennättänyt jo 16 vuoden herkkään ikään. Seinäjoelta rynnivän nelikon pitkään työstämä Hävityksen huoneet on bändin viides albumi, joten tässä aletaan jo puhua kotimaisen raskaan musiikin veteraaneista.

Suomen kielellä ärjyminen ei ole enää niin harvinaista kuin Nicolen vauvavuosina. Kuolontummaa lyriikkaa viljelevää metallia löytyy tätä nykyä Keski-Suomestakin, laajemmasta maantieteellisestä otannasta puhumattakaan.

Saatekirjeessä mehustellaan Hävityksen huoneiden olevan ”helposti synkin Nicole albumi [sic]”. No totta mooses, aamuisista kahvihetkistä tai kuulaista kävelyistä sydänkäpysen kanssa näillä raidoilla ei lauleta. Sanoitukset tihkuvat lajityypille tavanomaisesti kyynistä maailmakuvaa, synkkää angstia ja kaikkea sitä mitä löytyy H.R. Gigerin ja Hieronymus Boschin maalauksista, Danten Jumalaisesta näytelmästä sekä Putous-ohjelman tekijöiden psykologisesta profiilista.

Nicole luottaa synkkään ambienssiin iskevän riffittelyn tai virtuoosimaisen soiton sijaan. Hävityksen huoneet avautuvat tumman harmaan eri sävyissä. Albumi avaa äkäisesti. Vihollisteni peilit on repivän riitasointuisa vyörytys, jota vapahtaa vain muutama harmoninen sointu kertosäkeessä.

Resistanssi alleviivaa sitä, mistä Nicolen luukutuksessa on kyse. Kitarat komppaavat rytmikkäästi, jopa groovaten osallistuen enemmän tahdinlyöntiin kuin melodioiden loihtimiseen. Harha luutii sielun pimeitä kellareita samalla raastavuudella. Kuolleet ystävät maalaa vielä yhden kerroksen lyijynmustaa tärykalvolle piinallisesti viipyillen.

Kutosraita Langenneet on jännän äärelle maanitteleva palapeli thrash-riffittelyä ja demonista jynkkyä, ja loppumetreillä sepulturamaiseen rytmikkääseen hurmokseen intoutuva pastissi.

Biisi toimii askelmana albumin omaperäisimmälle vedolle. Kaukaisuudesta vyöryvä Naamiot lanaa Sólstafirin tapaan kolossaalisella äänimuurilla, joka tuo mieleen pohjois-Atlantilla vyöryvän hirmumyrskyn. Naamiot nostaa koko albumin aivan uudelle tasolle hypnoottisella möyryämisellään.

Kuolleen sydämen aika herättää kuin sangollinen vetisiä kalanperkeitä naamalla. Tiukkaa komppia täydentävät raskaasti soutavat kitarat, jalka ei nouse kaasulta kertaakaan. Albumin nimibiisi iskee samalla vimmalla, mutta ei jätä yleisen ahdistuksen lisäksi mitään merkittävää fiilistä sielun pinnalle lillumaan.

Viimeistä edellinen kappale Monumentti toimii huipennuksena albumin aggression tyhjiin ärjyttämisessä. Kiekko päättyy melankoliseen ja synkeän melodiseen hidasteluun Ajan ulkopuolella.

Hävityksen huoneet on tasainen albumi hyvässä ja pahassa. Kappaleet muistuttavat liikaa toisiaan. Naamiot pois lukien levystä ei jää ensimmäisillä kuuntelukerroilla juuri muistijälkeä. Rytmikkään tykityksen puitteissa levy toimii mainiona ääniraitana lenkille tai puntille ja ennen kaikkea keikalle, mutta muutoin sisältöä on ohuenlaisesti.