Novalis – Heinrich von Ofterdingen

Saksalaisen varhaisromantiikan klassikon Novaliksen (1772–1801) tunnettu poeettinen kuva on sininen kukka. Sankari vaeltaa kukkaa kohti sitä tavoittamatta. Symboli on tulkittu sekä kaipuun ja mystiikan että – varmastikin aidoimmillaan – yksilöllisesti ja yhteisöllisesti koettavan kaikkeuden ja harmonian sekä piilotajuisesti vaikuttavan itseyden kuvaksi.

Sinisellä kukalla on ollut merkitystä niin kirjallisuudelle, filosofialle kuin psykologiallekin.

Isänsä tavoin Heinrich näkee kukan unessa. Ei ihme, että C.G. Jungin perustaman analyyttisen psykologian monesti romantiikan ideoihin yhdistyvät käsitykset ovat kukkasymbolille erityisen rinnasteisia.

Filosofisena runoilijana (erityisesti fragmentein ja aforismein) laajan, lähinnä postuumina julkaistun tuotannon luonut Novalis menehtyi 28-vuotiaana. Lyhyttä elämää mystifioi, sulostutti ja varjosti nuoruus, rakkaus ja kuolema: palvottu kihlattu (Sophie von Kühn) kuoli ollessaan vasta viidentoista.

Rakkaus liikuttaa Heinrich von Ofterdingeniä, Novaliksen alkuperäiseen suunnitelmaan nähden erittäin kesken jäänyttä proosa- ja runoteosta. Rakkaus saa oleellisimman ilmentymän nuoren Heinrichin ja hänen jumaloimansa Mathilden suhteessa.

Rakkaus on runouteen yhdentyvä, kaiken ympärillä olevan kokonaiseksi ja ehyeksi tekevä mutta alati muuttuva universaali uskonto, filosofinen näköala ja romantikkojen kaipaaman ihanneyhteisön ehto.

Heinrich tapaa Mathilden matkalla, jonka tekee äitinsä ja eräiden kauppiaiden kanssa etelään, Thüringenin Eisenachista äidin synnyinkaupunkiin Augsburgiin. Kulku muistuttaa kehityskertomusta. Sellainen se ei lajin perinteisessä merkityksessä kuitenkaan ole.

Heinrichin vaellus on kronologinen, mutta se ei Goethen vähän aikaisemmin luomalle kehitysromaanilajille ominaisesti kulje konfliktien kautta ratkaisuun. Heinrichin asema on olla ikään kuin ajatta ja paikatta sielullisesti valmiina, pikemmin meditatiivisen tarkkailun kuin juonitapahtumisen välityksellä maailmassa osallisena.

Silti minuus ja maailma, sisäinen ja ulkoinen ovat hänen kannaltaan yhtä tärkeitä – itse asiassa – ne ovat yhtä. Ei ole olemassa sisäistä havainnoijaa ilman ulkoista havainnon kohdetta, eikä ulkomaailmaa vailla sisäistä havainnoitsijaa.

Heinrich on kuin avautuva kukka, lapsenomaisen vaistoava ja kiehtovat matkakokemukset täysillä itseensä sisäistävä ja ne runoutena vastaanottava henki – synnynnäinen runoilija.

Hän lukee havainnoimiaan ilmiöitä kuin pyhää kirjaa, sielunsa heijastuksia. Niiden viimeistä arvoitusta hän ei kykene tavoittamaan – enempää kuin ihmistietoisuus voi koskaan oivaltaa piilotajunnan sisältöjä kokonaan. Tai enempää kuin usko voi löytää Jumalan järjellä.

Heinrichin omakuva rakentuu huomioista, joita hän tekee unessaan ja matkallaan. Vuorovaikutus mielen ja maailman välillä noudattaa Novaliksen ”romantisoimiseksi” kutsumaa periaatetta.

Heinrichin vaellus – kohtalo – samastuu paitsi nähtyihin ilmiöihin kuten tähtineen, vuoristoineen ja vesistöineen maisemaan, ihmisiin ja uniin, kuviin ja kertomuksiin, myös niiden takana olevaan suurempaan tekijään. Hengen ja luonnon yhteyteen, kaikkeuteen, eräänlaiseen absoluuttiin tai jumalallisuuteen.

Hän ei ole vain mystikko, vaan myös jopa päinvastoin. Samalla kun elämä nähdään ihmeenomaisena olotilana, ihmekin tulee arjeksi.

Ymmärrämme maailmaa sitä enemmän mitä enemmän omaksumme sisäistä itseä, johon kuuluvat tiedostamattomien motiivien vaikutukset tavallisiinkin tekoihimme, havaintoihimme ja ajatteluumme.

Novaliksen katsantoa kutsutaan ”maagiseksi idealismiksi”. Magia sulattaa ideat ja ilmiöt, ajatukset, tunteet ja teot toisiinsa vaikuttavaksi yhteydeksi. Se toteutuu erityisesti runoudessa, jonka voi tunnistaa merkitsevän laaja-alaisesti tarustoa, arkkityyppisyyttä, myyttisyyttä, satua, unta ja näiden maailmoja reaalisesti tavoittelevaa elämää.

Runous, taide, on silta tiedostamattomaan ja salaperäiseen. Luovassa toimessa tietoinen minuus tekee näkyväksi syvempää tai korkeampaa todellisuutta.

Vaelluksen kuluessa Heinrich kuulee satuja ja tarinoita, joiden kollektiivinen aineisto rinnastuu muinaisaikojen uskonnollista eetosta ja Kantin korostamaa käytännön moraalia heijastavaan mytologiaan.

Hyvyyden ja hyvien tekojen olennaisin liikuttaja on Novaliksella tällöinkin ennen muuta ”romantisoiminen”. Juuri sen henkilöitymäksi Heinrich on miellettävissä: runollinen mielikuvitus tekee ennen näkymättömänä olleesta näkyvää ja visioineen ohjaa tiedostamaan myös ulkoista maailmaa ja muuttamaan sitä luonnonlakien mukaan.

Luonnon kierto on viime kädessä elämää säilyttävää. Siksi luontainen kehitys ja siihen mukautuva ihmisen omatunto ratkaisevat vastavoimien, kuten hyvän ja pahan sinänsä välttämättömän kanssakäymisen ja kamppailun myönteisen etiikan puolesta ja rauhan hyväksi.

Heinrich von Ofterdingenin sadut, runot, keskustelut lukuisine arkkityyppisine symboleineen osoittavat ”magian” jäävän vieraaksi pelkälle kirjaviisaudelle. Vaistojen ja aistillisuuden korostus teoksessa viittaa rakkauteen – tunteeseen idean rinnalla ja kokemisen merkittävyyteen; rakastavaan osallisuuteen yhtä ihmistä ja samoin koko luomakuntaa kohtaan.

Romaaniin kuuluu vaikuttavia kohtaamisia, muistumia ja sadun ja toden kosketuskohtia, mutta myös viittauksia Novaliksen tiedolliseen puoleen, kuten geologian ja vuorityön tuntemukseen. Tiedekin on osa moninaisuutta ja ykseyttä. Runous avartaa myös tieteitä.

Runouden ja taruston vastaanottamiseksi vaaditaan valmiutta luovaan elämykseen, mikä yleensä on hyvä ohje sekä runouden yleensä että Heinrich von Ofterdingenin lukemiseen.

Suvi Nuotion kirkkaasti havaitseva, syvällinen ja tarkka suomennos antaa uskollisuudessaan ja luovuudessaan tähän edellytykset. Käännös on kirjasyksyn hehkuvimpia tapauksia, rakkaudenteko.