Olavi Uusivirta: Olavi

Olavi Uusivirta

Olavi

Johanna Kustannus

Arvio: 3/5

Olavi Uusivirran asema suomirockin kentällä on taattu, mutta kaksijakoinen. Hän on ajat sitten osoittanut olevansa lahjakas ja muuntautumiskykyinen artisti, ei mikään tähdenlento.

Silti tuntuu, että hän saa aina hieman todistella jotain. Asema juontunee siitä, että Uusivirta on niin suosittu. Hänen musiikkinsa on tarttuvaa, radioystävällistä pop-rockia. Hänellä on liuta hittejä, joiden kertosäkeet yleisö vetää keikalla kunniakkaasti läpi. Mies on kuitenkin musiikissaan tuonut esiin myös indiemmän taideälykköpuolensa, mikä lienee miellyttänyt paremmin nirppanokkaisempaa, kokeilevampaa ilmaisua suosivaa yleisöä.

Edellinen levy oli Uusivirran uralla pieni käännekohta, sillä hänen yhtyeeseensä ja tuottajakseen astui maamme kovimpiin kitaranvinguttelijoihin lukeutuva Timo Kämäräinen, joka on tuottanut myös uuden levyn. Soundista tuli levyllä rouhean sähkökitaroinnin sävyttämä. Saman tapaista viimeisteltyä ja yleisöystävällistä soundia henkii uutukainenkin.

Tunnelma on edelleen pakoton, mutta äänimaailmaa on nyt pelkistetty. Soitto on ilmavaa ja huoletonta. Ideana on yksinkertaisuus, mistä kertoo jo levyn nimikin: artistin etunimi saa riittää kannattelemaan kokonaisuutta.

Kitarataiturointi on soittajansa virtuositeetista huolimatta rauhoittunut, ja kasarisoundit pääsevät taas irti. Synkistely, kommervenkit ja revittely ovat sivuroolissa. Kappaleet hiipivät korvamadoksi ikään kuin varkain, eivät hyökkää täydellä teholla kuulijan tajuntaan.

Uusivirta rakentaa nyt musiikillista ja lyyristä taloaan entistäkin vahvemmin nostalgialle. Musiikin mukana myös sanoitukset ovat pelkistyneet, ja toisinaan itselläni tulee ikävä taide-Olavin monisävyisempää lyriikkaa.

Uusivirran musiikista heijastuva ovelan taitavasti toteutettu pastissimaisuus on edelleen tallella ja suuntaa viitoittavat suomirockin vanhan polven sankarit. Vahvaksi ja omaperäiseksi tulkitsijaksi kasvanut artisti kiljahtelee toisinaan kuin Prince, toisinaan lainailee Epuilta tai kuulostaa 70-luvun Hectorilta.

Jos levyllä olisi erilainen lopetus, kutsuisin sitä Hyvän Mielen Levyksi. Onneksi Uusivirta on askeleen edellä ennalta-arvattavuutta. Kaksi viimeistä biisiä kääntää harmittoman nostalgisoinnin synkemmille ja mietteliäämmille sävelille, mistä onkin tullut artistille jo jonkinlainen vakiokäänne käsikirjoitukseen. Olet elossa -kappaleessa Uusivirta tuo mieleen nuoren Heikki Salon ja Miljoonasateen. Tyylikkään lopetuksen tarjoaa Tervetuloa, jonka loppusävelet vievät tunnelman johonkin koko levyn muuta kokonaisuutta vastaan asettuvaan, unohduksen ja haaveen välitilaan.

Uusivirran levyihin voisi alkaa liimailla laatutakuu-leimoja, sillä hänen poppinsa on aina tasokasta ja siihen mahtuu myös tyylikkäitä kauneusvirheitä. Olavi ei kuitenkaan ole kaikista mielenkiintoisinta Olavia, sillä hän imitoi toisinaan jo itseäänkin. Levyä vaivaa sen lopetusta lukuun ottamatta yllätyksettömyys. Esimerkiksi Toinen ja Kultaa Hiuksissa ovat niin Olavia, että voisi melkein luulla niiden sisältyneen edellisiin albumeihin.

Eipä silti, siitähän popissa on kyse: kierrättämisestä, vaikutteista ja hienovaraisesta uudistumisesta.