Ooppera: Elämää suurempi, kuolemaa väkevämpi – Tampereen La Bohème on näyttävä esitys, joka puhkeaa loistoonsa väliajan jälkeen

Tampereen Ooppera

La Bohème

Ensi-ilta Tampere-talossa 9.2.2019

Tampereen Oopperan La Bohème on siirretty pariisilaisesta ajan patinoimasta ullakkokamarista 60-luvun Esso-huoltamon vuokra-asuntoon samassa kaupungissa. Siirto ei palvele kuin realistisuuden syventymistä, minkä seurauksena melodraaman tekstin ja tunteiden ilmaisuun jää paljon haastetta.

Alkupuolella Mimin (Helena Juntunen) ja runoilija Rodolfon (Jesus Garcia) syöksy rakkauden tulimereen jää esittämisen osalta virvatuleksi. Kontakti on liian valju. Katseet eivät kohtaa, kosketus ei sytytä vaan savuttaa. Musiikki leiskuu, intohimo ei.

Miehet – Garcia, Waltteri Torikka (Schaunard) ja etenkin Arttu Kataja (Marcello) – ilmehtivät alussa epäluontevasti ja sortuvat oopperamaneereista ikävimpiin – käsien rooliton liike – mikä irrottaa solistin karaktääristään tuoden häntä itseään esiin. Nuo eleet kuuluvat konserttilavoille.

Mutta toinen näytös torilla ja kahvilassa tempaa mukaansa. Loistavasti laulavat ooppera- ja lapsikuoro toteuttavat aidonoloisen torielämän; jokaisella on jokin oma tehtävä. Miksi kuorot sitten kangistetaan musikaalimaisiin koreografioihin? Tunnelma hajoaa teatraalisuuteen.

Silti koko ajan, kuin varkain, esitys vain paranee. Janne Siitavuoren lavasteet ja Olli Lehtisen valot luovat tunnelmia kiehtovasti. Alberto Hold-Garrido johtaa orkesteria lumoavaan soitantaan, mutta volyymi syö laulajien äänet välillä jopa kokonaan.

Helena Juntunen näyttelee uskottavasti, joskin jatkuva leuan alaspainaminen ei luo Mimistä kuolemaa uhmaavaa rakkauden tulisielua, mitä teksti edellyttäisi. Laulullisesti hän pääsee loistamaan viiltävän kauniilla ylä-äänillään, jotka taipuisan lyyrisinä hivelevät kuulijan korvaa ja järisyttävät sydäntä.

Garcian ääni on timanttinen mutta notkea. Koko rekisteri aukeaa hienosti. Kiihkeämpää ilmaisua musiikki ja teksti vaatisivat, mutta Kari Heiskasen ohjaus näyttää kautta linjan säätävän melodramaattisen pateettisuuden liekin lähes nollille. Hahmona Rodolfo on näin lavalla todentuntuinen, silti tekstin ja Garcian ilmaisun välillä on kuilu.

Timo Riihosen basso on muheva ja täyteläinen, kerrassaan hieno. Roolityöskentelynsä on myös esityksen ehyimpiä. Suvi Väyrysen sopraano helisee vahvana, esittämistä rasittaa kuitenkin liikehdintä, jonka tarkoitus lienee ilmentää temperamenttisuutta, mutta joka jää sisällöttömäksi ravaamiseksi.

Baritonit Torikka ja Kataja joutuvat vähän kuin kilpasille, ja Torikka vakuuttaa enemmän. Viimeisessä näytöksessä hän löytää jo sisäistynyttä elekieltäkin. Torikan ääni soi, etenkin alarekisterissä, komeasti läpi koko oopperan. Katajan kannattaisi siirtää äänenmuodostustaan edemmäksi, jotta sointi ei olisi niin paksu.

Tampereen La Bohème on näyttävä esitys, joka parhaimmillaan on väliajan jälkeen. Kokonaisuus on valojen, värien, Puccinin leimuavien melodioiden ja yllätyksellisen rakkauden ihmettelyä. Elämää suuremman, kuolemaa väkevämmän.

Jorma Pollari

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 1 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .