Ooppera: Jenůfa

Kansallisoopperan kausi sai kaivattua loistoa, kun Janáčekin Jenůfa tuli Karita Mattilan tähdittämänä ensi-iltaan.

Realistinen kyläyhteisön kuvaus tuntui sopivan hyvin suomalaiselle laulajakunnalle, joka syttyi sen maanläheisyydestä ja väkevistä tunteista.

Ollaan millaisia cityihmisiä tahansa, niin tässä viljapellon tuoksussa, alkuvoimaisessa ihmiskuvauksessa ja rakasta, kärsi ja unhoita -tarinassa on jotain, mikä on meitä lähellä.

Jenůfan juoni vaikuttaa ensi tuntumalta karulta. Unelmien sulho saattaa maalaistytön raskaaksi mutta osoittautuu rentuksi, rujompi ihastuja viiltelee veitsellä hänen kasvonsa, ja kasvattiäiti tappaa hänen lapsensa. Miten kaikki päättyykin anteeksiantoon?

Oopperan voima on siinä, että mikään ei ole mustavalkoista. Pienen yhteisön tiiviit sidokset ovat ahdistavia, mutta ihmiset silti välittävät toisistaan. Itsesääliin ei sorruta, vaan asiat otetaan sellaisina kuin ne ovat.

Jenůfa on Karita Mattilan uran keskeisiä rooleja, ja käy hyvin ilmi, miksi. Hän saa tyydyttää voimakasta ilmaisuhaluaan ilman että äänen rajat ovat koetteilla. Rooli itsessään torjuu teatraalisen diivailun mahdollisuuden, mikä tekee Mattilalle hyvää.

Jenůfana kuulee usein nuorempia puhtaan lyyrisiä sopraanoja. Mattilan kokemus ja äänen värityksellinen paletti kuitenkin syvensivät henkilökuvaa: tyttö ei ole naiivi tapaus, vaan hänellä on suuria tunteita ja unelmia, mutta myös suoraselkäisyyttä ja selviytyjän taitoa.

Mattila väläytteli äänensä lyyristä, tummentuneenakin kullanhohtoista väriä ja paikoittaisia dramaattisia sävyjä. Kohtaus, jossa Jenůfa rukoilee lapsensa puolesta, sai palan kurkkuun.

Jorma Silvasti oli yhtä suurenmoinen puberteettisesta kiusankappaleesta kunnon sulhaseksi kääntyvänä Lacana. Hänen tenorinsa soi vielä heleästi, ja näyttämötyössä oli puoleensavetävää rehtiyttä. Sääli, että Silvasti jättää roolin myötä oopperalavat.

Kasvatusäiti Kostelnička on oopperan kompleksisin rooli, yhdistelmä äksyä naishirviötä ja hyvää tarkoittavaa järjestelijää. Usein se on dramaattisten sopraanojen uran iltaruskon rooleja, ja esimerkiksi Anna Siljan järkyttävä tulkinta on syöpynyt mieleeni.

Päivi Nisulan äänessä on oikea, kitkerä väri rooliin. Hän yritti kovasti ilmaista sen ristiriitoja ja paikoin onnistuikin. Sääli vain, että äänen rumasti leikkaava sävy teki tahattoman luotaantyöntävän vaikutuksen, eivätkä kaikki roolin sävyt ja syvyydet vielä auenneet.

Jyrki Anttila oli tehokkaan pirullinen Steva-lurjuksena. Sari Nordqvist oli äänellisesti tehokas isoäiti, mutta vaikutti roolissa vähän liian nuorelta. Juha Kotilainen oli rehti työnjohtaja, ja pikkurooleissa on karaktristiikkaa riittämiin.

Olivier Tambosin konstailematon ohjaus on jo vuodelta 1998, mutta ohjaajan itse tekemä lämmitys tuotti elävää jälkeä. Frank Philipp Schlößmannin lavastus oli tiukasti rajattuine tiloineen, taustan viljapeltoineen ja jättikivineen sopivan ajaton.

Janáčekin musiikin elinvoima syntyy kansanmusiikki- ja puhemelodioiden valjastamisesta suoraan draamalliseen ilmaisuun. Pienet motiivit toistuvat, mutta tuntuvat vaihtuvien orkesterivärien ja yhteyksien myötä aina uusilta. Nuori tshekkimaestro Jakub Hrusa oli juuri oikea henkilö tuomaan esiin partituurin karhean raikkauden ja kompaktiuden.