Ooppera-arvio: Kansallisoopperan Hoffmannin kertomuksissa riittää magiaa ja visuaalista runsautta

Kansallisooppera

Hoffmannin kertomukset

Ensi-ilta 19. 10. 2018

Hoffmannin kertomukset on operettisäveltäjänä tunnetun Jacques Offenbachin ainut vakava ooppera. Vaikka se on operettien lailla täynnä tarttuvia melodioita, viinin ylistystä ja mielikuvituksekkaita hahmoja, on Hoffmannin kertomusten pohjavire sekä loppupäätelmä pessimistinen.

Oopperassa runoilija Hoffmann kertoo kapakassa kolme epäonnista rakkaustarinaansa. Kolme vastakohtaista naishahmoa kuvaavat samalla runoilijan omaa kehitystä: alussa hän ihastuu naiivisti mekaaniseen nukkeen Olympiaan ja sitten syvemmin sairaaseen laulajatyttöön Antoniaan, kunnes lopussa hän vajoaa narsismiin ja haluaa kurtisaani Giuliettalta vain tyydytystä halulleen.

Tarinassa kulkevat koko ajan mukana runoilijaa tukeva muusa ja jokaisen vastoinkäymisen takapiruna oleva demonihahmo. Nämä ilmentävät vastakohtaisia suhtautumisia taiteeseen: sitä rakastavaa ja toisaalta kyynisesti hyväksikäyttävää.

Loppu on alistunut: vanha runoilija huomaa liian myöhään, että ihastusten piirteet yhdistyvät laulajatar Stellassa, jota hän jo on ollut odottamassa mutta ei huomaa tätä. Stella häviää demonihahmon kanssa, ja Hoffmann jää pelin menettäneenä kapakkaansa.

Suomen Kansallisooppera on lainannut teoksesta Dresdenin Semper-oopperan tuotannon ja esittää sitä kahdeksan kertaa. Se on virkistävä lisä talon tarjontaan.

Johannes Erathin ohjaus on hyvin saksalaistyylinen. Se tarjoaa monitasoisen, paikoin psykoanalyyttisesti valottavan matkan runoilijan pään sisään.

Alussa ohjaus on hieman sekava, mutta se tiivistyy loppua kohden. Teatterin magiaa ja visuaalista runsautta riittää.

Heike Scheelen suunnittelema lavastus peilaa katsojan eteen Kansallisoopperan auditorion, eli yleisö sulautuu osaksi esitystä. Näyttämökuva vilisee optisia peilailuja, harhoja ja perspektiivivaihdoksia sekä projektioita. Myös aitioiden päädyt otetaan toimintaan mukaan, ja paikoin kuoro laulaa myös orkesterimontusta.

Ohjaaja kehittelee kolmesta naisesta samanlaisen valkoiseen hää- tai balettipukuun pukeutuneen ideaaliolennon. Olympiasta tulee balettitanssija, Antoniasta säihkyvä diiva ja Giuliettasta Las Vegasin baarityttö.

Lopussa flyygeli saakin toimittaa ruumisarkun virkaa, ja Hoffmann kirjoittaa hieroglyfinsä muusan paljaaseen selkään. Muusa onkin tässä se, joka joutuu uhrautumaan.

Dominik Sutowicz tulkitsee Hoffmannin unelmia hienoin ohentein, ja toisaalla hän ilmaisee roisisti ryvettyvää taiteilijaparkaa. Jenny Carlstedt on empaattisesti läsnä muusana. Rocío Pérez on normaalia elävämpi Olympia-nukke, ei niin mekaaninen kuin usein näkee. Helena Juntunen on koskettava Antonia ja Measha Brueggergosman glamouria henkivä Giulietta.

Franco Pomponi saa mustanpuhuvuutta neljään Mefisto-hahmoonsa, ja Dan Karlström muuntautuu taidokkaasti niinikään neljään palvelijarooliin. Kapellimestari Patrick Fournillier sai musiikkiin oikeaa keveyden ja romantiikan yhdistelmää.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .