Ooppera-arvio: Kansallisoopperan uusi Tosca on kuin trilleri

Christop Loyn ohjauksessa klassikko on yhtä aikaa perinnettä kunnioittava ja tuore.

Kansallisooppera

Tosca

Ensi-ilta Oopperatalossa 7. 9. 2018

Miten tehdä raikas uusi versio niinkin kalutusta ja joka talon ohjelmistossa olevasta oopperaklassikosta kuin Tosca? Mussolinin tai muun diktatuurin aikaan sijoittamiset alkavat tuntua jo kuluneilta ratkaisuilta, eikä modernisointi itseisarvona enää toimi.

Kansallisoopperassa tämä on onnistunut. 23 vuotta vanha ja kulahtanut versio on korvautunut saksalainen mestarin Christop Loy n ohjauksella, joka onnistuu olemaan yhtä aikaa perinnettä kunnioittava ja tuore. Tai oikeastaan ei sovi puhua perinteestä vaan alkuperäislähteistä, libretosta ja musiikista.

Esitys alkaa perinteisen näköisesti Christian Schmidtin lavastamassa realistisessa kirkkosalissa, ilman mitään kikkailuja. Hyvä ratkaisu oli ottaa maalari Cavaradossin touhottava apupoika mukaan mykässä roolissa, sillä se antaa motiivia toiminnalle ja repliikeille. Meno on elokuvamaisen luontevaa, ja yksilöohjaukseen on selvästi panostettu.

Kun poliisipäällikkö Scarpia astuu saliin, tunnelma muuttuu uhkaavaksi. Hänet on puettu aristokraatin asuun, ja kun kirkkoon alkaa virrata väkeä, se on puettu rojalistiseen tyyliin valkoisiin hörhelöihin. Ihmiset katsovat tapahtumia kummissaan, ja lopuksi kuin vanhan ajan liittona punapukuinen papistokin astuu kuvaan.

Ohjaaja tekee perusideansa, Italian vanhan aristokratian ja tasavaltalaisten väkivaltaisen törmäämisen niin selkeäksi että antaa risteyttää aikakaudet myös puvustuksessa. Joskus valkoisten menneisyyden haamujen mukana olo ja oven takaa kurkkiminen saattaa hämmentää, mutta se tuo mukaan outouden jännitettä trillerimäiseen näyttämötyöhön.

Tuomas Pursion Scarpia on hahmoista väkevin, pinnalta tyylikäs ja lopulta animaalisen pelottava. Pursion baritoni jylisee komeasti. Aušrinė Stundytėn Tosca on sisukas, kuohahteleva taiteilijadiiva, joka laulaa Vissi d’arten paronin kähmiessä ja murhaa hänet iskemällä veitsen niskaan. Kohtaus on täynnä actionia ja päättyy kumarrukseen perinteelle, kun Tosca asettaa kaksi kynttilää Scarpian ruumiin viereen.

Äänellisesti Stundyte ei ole yhtä vakuuttava kuin näyttämöllisesti, sillä hänen sopraanonsa soi huokoisesti, siitä puuttuu Toscalta vaadittava kitkeryys ja väkevyys. Liekö tilapäinen ongelma?

Andrea Caré ei tee Cavaradossista kiihkoilevaa sankarihahmoa vaan laulaa puskematta ja tyylikkäästi. Kovin romanttinen rakastaja hän ei silti ole.

Kautta illan vakuuttaa Loyn musiikista lähtevä ja vastakohtia tehokkaasti hyödyntävä ohjaustyö. Tässä ei seisoskella, ellei sillä ole motiivia, kuten viimeisen näytöksen aavemaisen jäykissä sotilaissa. Pysähtyneisyyden hetket ovat jännitteisiä – esimerkiksi kirkkokohtauksen Te Deumissa tai Toscan ja Scarpian solmiessa kauppoja juuri ennen murhaa.

Tämä herkkä Tosca ei kestä todellisuutta vaan vajoaa lopussa mielipuolisuuden partaalle. Kovin toiveikkaasti ei juonessa tunnu olevan mukana Cavaradossikaan, joka saa laulaa kuuluisimman aariansa pöydän ääressä katse nurkkaan päin.

Ohjaus on selvästikin tehty tiiviissä yhteistyössä kapellimestari Patrick Fourmillierin kanssa. Harvoin musiikki ja näyttämötyö ovat nivoutuneet Toscassa näin tiiviisti yhteen. Fourmillier välttää turhaa romanttista hehkutusta ja täyttää joka hetken draamallisella motivaatiolla. Orkesteri vastaa joustavasti soljuvalla soitolla, josta ei silti puutu tunteiden hehkuakaan.

Giacomo Puccinin Tosca. Ohjaus Christoph Loy, lavastus ja puvut Christian Schmidt, musiikinjohto Patrick Fournillier. Päärooleissa Ausrine Stundyte, Andrea Caré, Tuomas Pursio, Heikki Aalto, Tapani Plathan.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .