Ooppera-arvio: Solistit pelastivat Veljeni vartijan

Draaman ja musiikin osalta toteutus haki suuntaansa.

Tampereen ooppera

Veljeni vartija

Kantaesitys Tampere-talossa 16.2. 2018

Kansalaissodan muistovuoden oopperasatsaus Veljeni vartija herätti pelonsekaisia odotuksia. Vaatii todellista näkemystä kääntää näin traumaattinen historia-aihe kaikkein emotionaalisimman ja tyylitellyimmän taidemuodon kielelle.

Aineksia oli raastavaan draamaan, sillä tarina on hyvä: rajalinjat repeävät yhden perheen sisällä, kun veli ja sisar asettuvat vastakkaisille puolille. Libretisti Tuomas Parkkinen oli luonut rikkaan hahmogallerian ja sijoittanut tapahtumat vuoden 1918 Tampereelle.

 

Ensi-ilta Tampere-talossa jätti kahtalaisen olon. Esitys sujui aiheen vakavuuteen nähden yllättävänkin juohevasti, jopa kevein rytmein ja hauskoin dialogein. Raskas kansallinen paatos oli poissa, ja erinomaiset nuoret solistit olivat heille sopivissa rooleissa.

Toisaalta draaman fokus hukkui monin paikoin tekstin ja tyylien runsauteen. Ikään kuin oltaisiin haluttu kertoa liikaa eikä osattu valita suuntaa. Teksti ei antanut musiikille tilaa kasvaa, eikä säveltäjä Olli Kortekangas sitä väkisin lähtenyt ottamaan.

Hyppely tyylistä toiseen, ilkamoivasta ironiasta sotatantereen paukkumiseen veti mattoa tunteiden alta, vaikka oopperassa oli myös hienot pysähtymisen hetkensä.

Pyrkimyksenä oli ottaa kansalaissodan tapahtumiin tasapuolinen ja etäännytetty näkökulma. Syyllisiä ei etsitty. Ooppera alkaa vuodesta 1914, jolloin kaikki on vielä hyvin. Pääpari rakastuu elokuvateatterissa, häitäkin vietetään. Katsojalle esitellään lukkari Johannes Rossin perhe, johon kuuluvat poika Eemil, tytär Amanda ja sisäkkö Rauha.

Kolme vuotta myöhemmin köyhät jonottavat leipää, ja työväestön katkeruus alkaa kulminoitua. Amalia ajautuu punaisten puolelle, mutta vähän epäselväksi jää, miksi.

Johannes Rossi on hahmoista parhaiten piirretty. Hän on pasifisti ja yrittää kasvattaa lapsensakin aatteeseen – mutta pettyy. Hän hylkää tyttärensä mutta joutuu lopulta poikansa ampumaksi. Juha Kotilainen esittää roolia karismaattisesti ja uljaalla äänellä.

Päivi Nisulan kapinallinen ja pahasuinen sisäkkö on toinen herkkukaraktääri. Ville Rusasen Eemil on hyvän pojan perikuva, jonka sotahulluus valkoisten rivistössä saa pauloihinsa. Laulu kulkee hienosti, mutta sisäiset ristiriidat voisivat valottua jyrkemmin.

Sama koskee vokaalisesti säihkyvän Tuuli Takalan Amaliaa, joka joutuu kaiken muun sotkun lisäksi aviokriisiin, kun hänen miehensä Iisakki (Tuomas Katajala, tenoriemme aatelia) on siittänyt lapsen toiselle naiselle. Kilpailijaksi osoittautuu hänen paras ystävänsä Serafina Suomi punaisten riveistä. Kiihkomielistä hahmoa tulkitsee taitavasti Erica Back.

 

Tapahtumia seurataan kahdelta rintamalta. Ruumiita tulee, ja Kalevankankaan verilöylyssä päästetään näyttämöllinen sotakoneisto valloilleen. Punaisten kohtalo on järkyttävä vankileireineen, vaikka Iisakin teloitusta kevennetäänkin lakonisella huumorilla (ampuja ei osaa käyttää pistoolia). Lopussa eheytymisen mahdollisuutta symboloi kuolevan Serafina Suomen syntyvä lapsi – uusi Suomi tietenkin.

Kati Lukan lavastuksen elementteinä ovat riippuvat kankaat, joihin on projisoitu historiallisia kuvia Tampereesta. Niitä sitten revitään irti tapahtumien vyöryssä. Tarja Simonen puvustus on maukasta epookkia. Lautakasat toimittavat barrikadien virkaa, ja tuomiokirkossa köynnöstä kantavat 12 poikaa ilmentävät Hugo Simbergin taideteoksia.

Panoraama on taitavasti rakennettu Ville Syrjän valoja ja kuorojen koreografiaa myöten. Miksi ooppera ei kuitenkaan koskettanut? Edes lopun kyyneleet mielessä tehty Laulu Suomelle ei noussut sellaiseen kohottavuuteen kuin olisi voinut. Olivatko tekijät yrittäneet väistellä aiheen traagisuutta? Nyt paikoin tuntui, kun olisi katsottu komediaa.

Tämä tuntui myös Kortekankaan musiikissa. Se nojaa muutamiin keskeisiin sävelaiheisiin ja luo epookkia monin viittauksin: on aikansa tanssirytmejä, taistelulauluja, torvisoittoa. Kokeneena oopperasäveltäjänä Kortekangas osaa tukea tekstiä ja luoda orkesterilla kerrontaa, mutta se olisi kaivannut tilaa tuoda enemmän omia emootioitaan.

 

Teoksen puhuttelevimpia hetkiä olivat tuomiokirkossa laulettu koruton a cappella -kuoro ja isän, tyttären ja pojan pysähtynyt trio. Vastaavia pitkiä linjoja olisi kaivannut lisää.

Santtu-Matias Rouvalin johtama Tampere Filharmonia oli kuitenkin mukana täysillä osallistuen, ja Tampereen oopperan kuoro teki suurtyön ilmentäen eri ryhmien kollektiivisia tunteita ja joukkodynamiikkaa.

Sävellys: Olli Kortekangas. Libretto ja ohjaus: Tuomas Parkkinen. Musiikinjohto: Santtu-Matias Rouvali. Puvut: Tarja Simone. Lavastus: Kati Lukka. Valot: Ville Syrjä. Päärooleissa Tuuli Takala, Ville Rusanen, Tuomas Katajala, Juha Kotilainen, Päivi Nisula, Erica Back, Virpi Räisänen, Suvi Väyrynen, Tuomas Pursio.

Juttua korjattu 20.2. klo 10.24: libretistin nimi on Tuomas Parkkinen, ei Tapio, ja naispäähahmon nimi on Amanda, ei Amalia.