Owen Matthews - Stalinin lapset. Sodan ja rakkauden arvet

OWEN MATTHEWS

Stalinin lapset. Sodan ja rakkauden arvet.

Suom. Jaana Iso-Markku. Otava 2009, 335 s.

Törmäsin Owen Matthewsin nimeen ensimmäisen kerran kaksoistornien tuhon jälkeen vuonna 2001, kun Yhdysvaltain ilmavoimat alkoi pommittaa Afganistania terrorismin vastaisen sodan päästyä uuteen vaiheeseen. Myöhemmin luin Matthewsin juttuja Irakista.

Kuvauksista saattoi päätellä, ettei nuorehko britti kuulunut siihen kaikkialla maailmassa nousseeseen lehti-ihmisten uuteen polveen, joka luottaa asiantuntijoihin ja välttää omakohtaista kokemista. Pidin pienenä yllätyksenä, että nykyinen Newsweekin Moskovan-toimituksen esimies olikin kaksikulttuurisen perheen, venäläisen äidin ja englantilaisen isän poika.

Suurempi yllätys on, että Matthews osoittaa viime vuonna ilmestyneellä julmuuden ajasta kertovalla sukukronikallaan olevansa taitava, hienosti monimielisiä lauseita viljelevä, melankolinen ja ihan oikea kirjailija.

Kohtalonyhteys

Britannian ja Venäjän välillä vallitsee omituinen, historiallinen kohtalonyhteys, joka on heijastunut myös kirjallisuuteen. Jotain James Bondia voisi pitää tämän heimolaisuuden vertauskuvana, esimerkiksi.

Britannian imperiumin romahtamisen tarina on kommunistipettureiden kertomus. Britannia on satoja vuosia antanut turvapaikan Venäjän pakolaisille ja tuomituille, ja juuri Britanniassa Venäjän karhun murhamiehet riehuvat edelleen.

Matthewsin isä aloitteli akateemista uraansa historioitsijana ja päätyi Moskovan lähetystön vähäiseksi sihteeriksi Nikita Hrutshevin valtakauden ensimmäisinä vuosina. Hän rakastui naiseen, jonka isä oli Josif Stalinin vainojen aikana teloitettu kommunistinen, juutalaisverinen tehtaanjohtaja. Hän myös joutui KGB:n vihan kohteeksi, kun ei suostunut sen asiamieheksi.

Merwyn Matthews kamppaili kaikin keinoin vuosikausia saadakseen puolisonsa Ljudmilan, os. Bibikov, luokseen. Lopulta sitkeys palkittiin, mutta kaukaisen rakkauden täydellisyydestä sikisi ristiriitainen arki köyhissä, kosteissa englantilaisissa huoneissa. Ljudmila ja Merwyn Matthews ovat kuitenkin, nyt jo varhaisvanhuksina, edelleen avioliitossa.

Matthewsin sukuteoksen tapaisilla kertomuksilla näyttää olevan anglosaksisilla ja miksei suomalaisillakin markkinoilla jonkinlaista sosiaalista tilausta. Vertailukohtana voi pitää esimerkiksi jokin aikaa sitten ilmestynyttä Zofka Zinovieffin Punainen ruhtinatar -kirjaa.

Matthewsin teos on syvällisempi ja kuvaukseltaan laajempi, mutta molemmat niteet antavat tuumailun aihetta lukijalle, joka ihmettelee, miten kukaan koskaan on hairahtunut kannattamaan bolshevikkien kaltaisia diktatuurin rakentajia.

Vallankumousromantiikka puree vieläkin, ainakin jollakin tasolla. Tosin kuvaus siitä, miten päättäväinen puoluemies Boris Bibikov rakennuttaa kokonaisen traktoritehtaan savesta pelkällä tahtonsa voimalla, vetää huulet tietäväiseen hymyyn.

Sotareportterina mainio nuori Matthews kertoo kuin 1930-luvun propagandalehtiä toistaen, miten pelkkiä tupien uuneja rustanneet musikat alkoivat muurata hallien seiniä ja pelkkiä hirsimökkejä veistäneet maalaiset oppivat pystyttämään parakkeja.

Raksalla nuoruutensa viettänyt lukija tietää, että kaksiposkisen uunin muuraaminen on ammattihommaa seinän lätkimiseen verrattuna ja että hirrenveistäjä on taitoniekka parakkiduunarin rinnalla. Mutta tämä on pikkusieluista nälvimistä.

Jaana Iso-Markun hienosti kääntämä teos kannattaa lukea.