Paavo Haavikko - Puut, kaikki heidän vihreytensä

PAAVO HAAVIKKO

Puut, kaikki heidän vihreytensä

Otava 2008. 134 s.

Äskettäin edesmenneen Paavo Haavikon kuusikymmenluvun keskeinen runokokoelma Puut, kaikki heidän vihreytensä (ilmestyi ensi kerran 1966) avautuu lukijalle tänä päivänä monesta suunnasta. Eri lukukertojen jälkeen sen kokee entistä moniulotteisempana ja oleellisempana tekstinä, kielen rihmastona, joka solmii ja limittää tiiviisti yksityistä ja yleistä kokemusta toisiinsa.

Aika on vain parantanut Haavikon kokoelman runoja niin kuin hyvää viiniä. Nyanssit ja ilmaisun kerrostumat voi nähdä nyt selkeämmin ja kirkkaammin. Ne saavat subjektiivisen kokemuksen ulottuvuudessa "historiallista" syvyyttä viitatessaan omaan syntyhetkeensä, ja samalla sen tuolle puolen.

Ironialla päin maailmaa

Haavikon kokoelmaan voi tulla sisään kuin monesta ovesta, astua aina kuin erilaiseen saliin, lopulta asettua ihmettelemään palatsia, jossa on korkeutta kuin katedraalissa.

Ja kuitenkaan lukijalla ei tule siitä väärällä tavalla juhlallinen olo, vaikka puhutaan metafysiikasta, suurista inhimillisistä teemoista, vallasta, naisesta, rakkaudesta, omistamisesta, kommunikaatiosta ja elämän hauraudesta. Ironia ja metafysiikka ovat Haavikon runon suurennuslaseja, salaisia aseita maailmaa vastaan.

Mutta aina edetään Haavikon runoudessa kielen luonnollisten ominaisuuksien luontevuudella, sanojen täsmällisellä rytmillä ja omalla painoarvolla. Ja miten Haavikon runoissa rytmi onkaan tärkeä sanonnan liikuttaja ja kuvan määrittäjä.

Kielen suhde maailmaan on aina elliptinen, viittauksenomainen. Se vaatii täsmällistä rajausta ja ilmaisun dramaturgiaa. Niin kuin metafora, joka jatkaa elämäänsä. Niitä kuvia, liikkeessä olevia, Haavikolla on runoissaan paljon.

Retoriikan kritiikki

Tästä ajasta katsottuna Haavikon runoissa on paljon 1960-luvun ilmiömaailman kommenttia, jotka ovat olleet tuolle aikakaudelle jollain tavoin tyypillisiä. Haavikon kommentit ovat vain sillä tavoin syvärakenteissa liikkuvia, että ajankohtaiset poliittiset ja yhteiskunnalliset kommentit ovat "historian" läpivalaisemia.

Eroottinen kuvasto ja modernit rakkausrunot esimerkiksi muistuttavat kuusikymmenluvun elokuvallisista oivalluksista ja leikkauksista, vaikkapa Jacques Demyn tai Antonionin naiskuvista sekä kerronnan eroottisten yksityiskohtien tajusta. Yksi Monica Vittin päänliike Antonionin elokuvassa ilmaisee ristiriidan hyvinvoinnin ja rakkauden kulisseissa: kodittomuuden, lohduttomuuden, ikävän. Sama toteutuu Haavikon yksityisyyttä kuvaavissa draamarunoissa.

Haavikko jos kuka on aina ollut retoriikasta rakentuvan todellisuuskuvan tietoinen kriitikko. Tuon ajan vasemmistolaisuudessa sitä oli yllin kyllin:

"Brecht on minusta aina ollut fasistinen kirjailija, tosin kommunisti./ Meidän puheittemme jälkeen murhat/ joista me vaikenemme ja puhumme:/ ne joista me vaikenemme ja ne joista me puhumme: Madagaskar./ Neuvostoliiton upseeriston murha vuonna 36,/ jota Suomen kommunistit pitivät yhtä hyvänä asiana kuin muutkin./ Eri syistä. Koska kaikki on vain syitä."

Näinhän ihmisen historiallinen logiikka toimii, yksityinen ja yleinen. Ja sillä tavoin maailma on rakennettu.

HANNU WAARALA