Paljon muutakin kuin presidentin puoliso – Pieksämäeltä ponnistanut Sylvi Kekkonen pääsee ääneen Johanna Venhon romaanissa

Johanna Venho
Ensimmäinen nainen
WSOY 2019. 261 s.

Pieksämäellä syntynyt Sylvi Kekkonen (1900–1974) seurasi Ester Ståhlbergin jalanjälkiä: hän ei tyytynyt olemaan vain presidentti Urho Kekkosen puoliso, vaan hän oli myös kirjailija.

Johanna Venhon romaani Ensimmäinen nainen paneutuukin erityisesti Sylvi Kekkosen kirjoittamiseen oman äänen esille saamisena. Kun siihen tulee tauko, koko olemus kärsii: ”se sentään on ollut vain minun, sitä ei voi kukaan tehdä puolestani.”

Ensimmäisen naisen rakenne on tehokas. Hallitseva minäkertoja on Sylvi itse, ja kerronta-aika on enimmäkseen loppukesä 1966, juuri luottoystävä Marja-Liisa Vartion poismenon jälkeinen aika. Hänelle Sylvi puhelee niin kuin hän olisi yhä läsnä. Jotkut päiväkirjaotteet vievät kerrontaa kauemmaksi, mutta hallitseva aikamuoto on preesens. Se takaa myös kerronnan intensiivisyyden. Miljöönä on enimmäkseen Katerman kesämökki.

Toinen, sivuroolisempi, minäkertoja on kuvanveistäjä Essi Renvall, jonka muotokuva Sylvi Kekkosesta ei tahdo mitenkään onnistua. Sylvi ei taivu muottiin, hänen sisimpäänsä ei saa vangituksi. Samalla Venho saa taitavasti kudottua mukaan taiteen tekemisen ongelmat ja taiteilijoiden erilaiset lähtökohdat, katkeruuden ja kiukunkin.

Venhon kirjoitustyyli on lyyristä muttei kliseistä tai imelää. Sylvi ja Urho Kekkosen etääntyminen toisistaan aviokumppaneina on tuttua asiaa, mutta senkin Venho saa elämään.

Aviollinen hylkääminen ja Urho Kekkosen muiden naisten aiheuttama nöyryytys saavat vain vähäistä lohduketta siitä, että presidenttiparia yhdistivät intellektuaalinen yhteys ja kirjallisuuden seuraaminen.

Jäljelle jää katkeruus: ”Urhoa olen kumminkin rakastanut, tajuatko, voin vain levittää kädet oman avuttomuuteni edessä. Rakastanut ja vihannut enemmän kuin ketään, koska hän on painanut tahtomattaan minut kapeaan rakoon. Ja jos olisi halunnut, hän olisi pystynyt minut vapauttamaan. Mutta sellaista ei juuri kukaan toiselle tee. Sellaista ei mies naiselle tee, ei tässä maailmanajassa.”

Ihon ikävä koskee: ”Joistain kohdin ihoni on varmasti paleltunut lautumille, kuivunut hilseileviksi laikuiksi, kun sitä ei kukaan kosketa. Ei sentään: koirat, pikkulapset, ne rakkaat, ne tulevat minuun kiinni.”

 

1950-luvulle sijoittuvissa päiväkirjamuotoisissa osuuksissa vihjataan arasta ihastumisesta Olavi Paavolaiseen, mutta sekin on kaikki kovin säädyllistä, vain unelmointia.

Rakkaus poikiin aiheuttaa myös ongelmia: ”Minä kasvoin äidiksi hitaasti, enkä sitten millään olisikaan päästänyt irti.”

Sylvi Kekkonen ei ollut helppo anoppi. ”Rakkaudesta puhun varovasti, avioliittoon en usko, mutta ystävyyden varaan rakennan” – ja niin Marja-Liisa Vartio saa kuolemansa jälkeenkin olla Sylvin mielenliikkeiden ja kipeimpien tuntojen vastaanottaja.

Ulospäin hillitysti esiintyvä Sylvi Kekkonen kärsii lapsuutensa tunnelukoista. Kirjoittaminen onkin ensisijaisesti keino purkaa sanattomaksi painettua tuskaa.

Miehen ja naisen kielen erot näkyvät myös avioliitossa: ”Urhon jokainen lause on nuoli, jolla on määränpää. Minun lauseeni ovat hiljaisten välitilojen puhetta, sitä laastia jota ilman talo ei pysy koossa.”

Vuonna 2000, Sylvi Kekkosen satavuotisjuhlavuonna, oli edellinen Sylvi Kekkos-buumi: Anne Mattsson julkaisi hänen elämäkertansa ja Aino Suhola teoksen Luja ja urhoollinen sydän. Seela Sella esitti Sylvi Kekkosta Paavo Haavikon kirjoittamassa monologitelevisiodraamassa Sylvin kamari.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 70 vuotta Sylvi Kekkosen esikoisteoksen, Kiteitä-aforismikokoelman julkaisusta. Pieksämäellä, Sylvi Kekkosen synnyinseudulla, järjestetään jälleen Sylvi Kekkonen Symposiumi syyskuun alussa.

Toivottavasti Venhon erinomainen romaani johdattaa lukijat uudelleen Sylvi Kekkosen teosten pariin.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .