Paperi T – Malarian pelko

Paperi T

Malarian pelko

Johanna Kustannus

4/5

Kiistatta persoonallisimpiin suomalaisräppäreihin lukeutuva Paperi T on tullut tunnetuksi muun muassa Ruger Hauer -triosta, monista ryhdikkäistä vierailuistaan kollegojensa levytyksillä sekä sanavalmiudestaan myös musiikin ulkopuolella.

Soolotuotantoaan hän on kuitenkin pantannut huolellisesti ja saanut odotukset sitä kohtaan kasvamaan melkoisiin mittasuhteisiin. Siksi nyt julkaistuun soolodebyyttiin tulee väistämättä suhtauduttua sekä kovalla mielenkiinnolla että kriittisyydellä.

Malarian pelko albumina – kuten tekijänsäkään – ei ole täysin vailla ristiriitoja. Tavallaan se on syvällä suomiräpin ytimessä, toisaalta taas jossain poikkitaiteellisesti valtavirtaisemman ilmaisun välivyöhykkeellä.

Kulttuurilleen uskollisesti räppärin ego on väistymättömässä pääosassa, mutta levyn sisällöllinen kuvasto eroaa merkittävästi muiden alan artistien selvästi rakennellumpien roolihahmojen vastaavista.

Tämä levy ei hymyilytä, ei tarjoa tsemppiä tai self-helpiä, mutta sen synkempi puoli ei myöskään lipsahda liian masentaville tasoille. Kerronnan uskottavuus, ja hieman myös kiusallisuus, muodostuu rehellisen päiväkirjamaisesta tunnelmasta.

Se saa asiat, tunteet ja tapahtumat tuntumaan aidosti koetuilta, ei loppusoinnut mielessä kokoon keksityiltä sanaluetteloilta. Tekstit toimivat hyvin myös luettuna. Ne ovat harkitun lakonisia ja omalla tavallaan kekseliäitä. Muoto on siis loppuun asti kohdillaan ja yhtä ympäristönsä kanssa.

On albumilla silti omat kauneusvirheensäkin. Ensimmäisenä vastaan panee jonkintasoinen fakkiutuminen ihmissuhdetematiikkaan. Vaikka sen tekisi näinkin taiten, on sen resonanssi lopulta melko yksiulotteinen.

Toisena erottuu levyn tuotanto, joka ei kaikilta osin tavoita räppärin itsensä taitotasoa. Esimerkiksi puolikkaan levyn tuotannosta vastaavan Kalifornia-Keken biiteissä ei olisi normiolosuhteissa mitään moitittavaa, mutta tässä kontekstissa niiden vahvasti perinteiseen tunnelmaan muodostuu hieman tyytymisen makua.

Samankaltainen yllätyksetön mutta hyväksyttävä konventionaalisuus kuuluu myös Aksimin, RPK:n ja Khidin taustoissa. Musiikillisesti parhainta ja inspiroivinta antia ovat Femme En Fourruren tuottamat kappaleet, joita olisi suonut päätyvän levylle useampiakin.

Hillitympiä taustoja on myös helppo ymmärtää, sillä monisyisempien äänikudelmien kanssa kokeilut olisivat voineet viedä huomiota itse räppärin ulosannilta. Nyt kuulija on jatkuvasti hyvin lähellä artistia ja hänen ääntään. Tätä korostaa myös lähes täydellinen vierailevien artistien puute.

Malarian pelko on loppujen lopuksi aidosti musiikilliset ja ilmaisulliset tavoitteensa saavuttava albumi. Sitä kuunnellessa ei voi miettiä niinkään sitä, miten asiat olisi voitu tehdä paremmin, vaan korkeintaan sitä, miten ne olisi voitu tehdä toisin.