Pasi Luhtaniemi – Sokea piste

Pasi Luhtaniemen (s. 1963) esikoisteos Sokea piste on dekkarin muotoa hyödyntävä psykologinen trilleri ja toisaalta aikalaisromaani.

Kirjassa tapahtuu alussa murha tai tapaturma. Samuel Heiska on nousevan uusmediayrityksen nokkela ohjelmoitsija, jolla on hieman epämääräinen hakkeritausta. Siitä Heiska on vaiennut niin humanistivaimolleen kuin työtovereilleen.

Heiska löydetään omalta pihaltaan kuolleena. Menneisyys alkaa purkautua, ja epäeettinen ohjelmointi ja kuvamanipulaatio kokevat romaanissa eräänlaisen moraalisen haaksirikon.

Luhtaniemen kirjan keskeiset aiheet tulevat muodikkaasti uusmediasta, vihapuheiden kuormittamista netin verkkokeskusteluista ja netissä uhoavista kuvitteellisista identiteeteistä.

Loppua kohden dekkari muuttuu jopa suoranaiseksi kauhutarinaksi liki Stanley Kubrickin Hohto-elokuvan groteskin piinaavassa hengessä; kauhu materialisoituu hajoavan ruumiin naturalistisessa kuvauksessa. Virtuaalisista harhoista tulee entistä enemmän totta romaanin vääntyneessä maailmassa.

Luhtaniemen kuvaamat kimurantit ihmissuhteet ovat enemmän virtuaalisia kuin psykologisia. Virtuaalinen nimimerkki ”JussiKoskela” on jotain muuta kuin vanhan suomalaisen yhteiskunnan rakentaja ja positiivinen sankari.

Ajat ja romaanin tapa reagoida oman aikansa ilmiöihin ovat todellakin muuttuneet. Ihmiset ja ihmissuhteet murenevat äkkiä kuin käsissä Luhtaniemen kerronnassa. Uusmedian ammattilaisista tulee kuin oman elämänsä vakoilijoita, toistensa elämien tirkistelijöitä.

Sokeassa pisteessä on samaa ideologista ajankuvaa, populismin ja vihapuheiden raskauttamaa nykytodellisuutta kuin esimerkiksi Pirjo Hassisen Popula-romaanissa. Molemmissa systeemin logiikka on lopulta ratkaisevampi tekijä määrittämään inhimillistä toimintaa kuin perinteinen ihmiskohtalo psykologisine taustoineen.

Toisaalta parhaimmillaan Luhtaniemen romaanissa on samaa demonista vimmaa, sokeiden pisteiden ja mustien aukkojen vääristämää perspektiiviä kuin mestarillisella Patricia Highsmithillä, psykopaattisten tilanteiden loistavalla kehittelijällä. Highsmithin mukaan ihmisestä löytyy tuo Luhtaniemen romaanin ”sokea piste”, tuntematon amoraalinen tekijä.

Aluksi näyttää, että tiiviin alun jälkeen Luhtaniemen romaani lähtee pahaan mahalaskuun ja pelkkään ihmissuhteiden toiston näpertelyyn, kunnes kuvaus jälleen pääsee uuteen kiitoon välimerellisissä maisemissa, mikä yllättää lukijan positiivisesti.

Verkkorikollisuus tuo poliisitoiminnan kuvaukseen aivan uuden ulottuvuuden. Pian eläköityvä komisario Eero Vuorinen on romaanin ”vanha kettu”, aluksi hieman persoonaton hahmo, mutta lopussa jo kiintoisampi elämän tarkkailija.

Sokea piste on Luhtaniemeltä hyvä kirjallinen avaus. Jatkoa lienee luvassa ainakin romaanin moniaineksisuudesta päätellen.