Pasi Luhtaniemi: Viattomat

Pasi Luhtaniemi

Viattomat

Aarni 2015. 221 s.

Ruumis putoaa veteen. Kuka sen teki? Siinä alkuasetelma jyväskyläläisen Pasi Luhtaniemen Viattomille, joka jatkaa esikoisteoksen Sokean pisteen (2013) linjoilla: psykologinen trilleri, jossa on dekkariaineksia. Viattomatkin on vahvasti aikalaisromaani.

Sokeasta pisteestä tuttu rikoskomisario Eero Vuorinen on jo eläköitynyt, mutta mihinkäs seepra raidoistaan pääsee? Hän alkaa tutkia löydetyn ja tunnistetun ruumiin mysteeriä omavaltaisesti.

Samaa tekee tahollaan minäkertoja Pyry Kronberg, joka on paennut menneisyyttään rahtilaivalle. Lisäksi on Pihla, hänen siskonsa, joka yrittää löytää yhteyden veljeensä uudelleen vuosien tauon jälkeen, ja on Peetu, omissa maailmoissaan elävä veli, jota vain hyönteisten elämä tuntuu kiinnostavan.

Ja on nuoruusromanssi, jonka hehku polttaa muitakin kuin asianosaisia, Pyryä ja Annia. Sisäiset ja ulkoiset paineet kasvavat, ja jäljet alkavat johtaa joka suuntaan.

Melkein kenellä tahansa tässä henkilögalleriassa on motiivi surmata nuori nainen, eikä Luhtaniemi tarjoile suoria vastauksia.

Luhtaniemi kuvaa jähmettyneitä, etäisiä ihmissuhteita, joista joitakin värittävät alkoholismi ja muistisairaus. Luonnekuvat eivät juurikaan syvene, vaan henkilöhahmot jäävät vaille kosketuspintaa.

Kuvaavaa on, että lukijaa lähimmäksi tuntuu tulevan sisäänpäin kääntynyt Peetu. Eero Vuorinenkaan ei profiloidu sen kummemmin. Hän jää pihatöissään puuhastelevaksi eläkeläiseksi. Luhtaniemen ihmiskuvauksessa kytkökset ovat tärkeämpiä kuin ihmiset itse.

Viattomat on yritteliäs trilleri, mutta henkilöhahmot eivät saa omia kasvoja eivätkä omaa kieltä.