Pentti Saarikoski – Suomentajan päiväkirjat

Toimittaneet ja jälkisanan kirjoittaneet H. K. Riikonen ja Janna Kantola. Otava 2012. 523 s. Estetiikan emeritusprofessori Aarne Kinnunen on muistelmissaan Päätoiminen elämä (2011) oikeassa kirjoittaessaan, että runoilija Pentti Saarikosken (1937–1983) tuotannon arviointi on vasta alkutekijöissään vailla sitä Saarikosken kirjailijan laadun ja olemuksen syvempää kokonaishahmotusta, minkä se ansaitsee.

Pekka Tarkan komea Saarikoski-elämäkerta on pätevä ajankuva ja sosiologinen kartoitus runoilijasta omassa ajassaan, mutta kaikkein hätkähdyttävimpiin Saarikosken tuotannon intiimeihin teemoihin, sävyihin, ristiriitoihin ja pakkomielteisiin se ei välttämättä ulotu.

Saarikosken persoonan monimielisyys ja ristiriitaisuus, rooleja ja minuutta sekoittava dialektiikka tulee paljastavasti esille Saarikosken tunnustuksellisissa päiväkirjoissa. Nyt niistä on ilmestynyt neljäs osa, Suomentajan päiväkirjat. Nämä päiväkirjat on eräänlainen Arkimedeen piste paljon työtä vaativan Homeroksen Odysseia-suomennoksen ympärillä 1970-luvun alussa.

Saarikosken päiväkirjoista on muodostunut kokonaisuudessaan ainutlaatuinen runoilijan muotokuva, elämän ja kirjoittamisen poikkeuksellinen lähiluku.

Päiväkirjojen tunnustuksellisuus on kuin rousseaulaista draamaa, jatkuvaa yksityisten ja yleisten asioiden välistä kamppailua, usein myös luonteeltaan ideologista kiistakirjoitusta.

Myöhemmässä Eino Leino -kirjassaan (1974) Saarikoski kehitti tunnustuksellisuudesta aivan oman metodinsa ja esitystapansa viitaten ironisesti sekä itsensä että Leinon narsismiin: ”Sinä olet turvoksiin saakka täynnä itseäsi.”

Leino-kirjassa runoilijan minuuden häilyvyys, kaiken katoavuus onkin suuri teema. Se on Saarikosken ja Leinon perustunteen, melankolian ja pessimismin alkujuuri: ”Maailma on auki avaruuden kylmyyteen asti”, sanotaan Leino-kirjassa.

Suomentajan päiväkirjoissa käy ilmi Saarikosken pakkomielle suomenkielisen ilmiasun etsimiseen ja kielen konkreettisen rytmin löytämiseen. ”Homeroksen kielikuvia ei pidä mennä modernisoimaan, koska ne silloin menettävät konkreettisuutensa...” Saarikoski kiinnittää huomiota Aleksis Kiven ja Homeroksen kielen yhtäläisyyteen.

Saarikoski huomauttaa pisteliäästi, että filologien tulisi muistaa, että kieltä tutkiessaan ”he tutkivat liikkuvaa esinettä”. Kielen kuvataiteellisuus olikin tärkeä taustamotiivi Saarikosken suomentajan työssä, erityisesti hänen James Joycen Odysseus-suomennoksessaan vuodelta 1964. Sitä pitääkin lähestyä kuin modernistista maalausta, monesta kulmasta ja perspektiivistä yhtä aikaa.

Mutta monomaanisuus koski myös Saarikosken alkoholismia. Saarikosken kirjallinen mentori Tuomas Anhava sanoi: ”Pentti ei voi hyväksyä sitä, että elämä nyt on kerta kaikkiaan tylsää”. Tämä koski ihmissuhteiden vaikeutta, elämistä naisten kanssa, sukupuolielämää, elämistä omassa perheessä eräänlaisena muukalaisena ja ”käypäläisenä”.

Muukalaisuus ja vieraus olivatkin Saarikosken elämän perustuntoja. Joskus tämä muukalaisuus ei ole kaukana ihmisvihasta ja kommunistisesta lepertelystä. Vanhemmistaan, erityisesti oikeistolaisesta isästään, Saarikoski antaa nyt paljon lempeämmän ja ymmärtävämmän kuvan kuin aiemmissa päiväkirjoissaan.

Saarikoski halusi kirjoittaa oman Helsinki-romaaninsa. Tätä hän Suomentajan päiväkirjoissaankin pähkäilee jatkuvasti. Kollaasiromaania Saarikoski oli yrittänyt Ovat muistojemme lehdet kuolleet -romaanissaan (1964). Keskeinen osa romaanissa on runoilijan isän, Simo Saarikosken autenttisilla päiväkirjoilla Aunuksen retkestä vuonna 1919.

Saarikoski palaa aiheeseen jatkuvasti ja haluaa kirjoittaa isänsä materiaalin uusiksi. Aiemmasta freudilaisesta isänmurhan teemasta pitäisi jo päästä uuteen alkuun, uuteen liikkeeseen ja selvimmille vesille.