Pentti Saarikoski - Nuoruuden päiväkirjat

Toimittanut Pekka Tarkka. Otava 2012. 543 s.

Runoilija Pentti Saarikoski (1937–1983) on kirjallisuuden juhlittuja nimiä tänä vuonna, kun hänen syntymästään tulee kuluneeksi 75 vuotta. Siksi Otava-kustantamo julkaisee uusintapainoksina useita Saarikosken teoksia.

Saarikosken Nuoruuden päiväkirjat vuosilta 1953–1957 ovat hyvin rehellistä ja moniulotteista luettavaa. Päiväkirjojen kirjallinen ja filosofinen arvo on kestävä sekä samalla aitoudessaan ja haastavuudessaan nyt myös hyvin ajankohtainen.

Varsinkin uskonnollisten kysymysten suhteen, Jeesuksen sanoman ja persoonan osalta Saarikosken kilvoittelu seisauttaa suorastaan lukijan veret. Se on aitoa uskonnollista kamppailua ja pohdiskelua tanskalaisfilosofi Sören Kierkegaardin hengessä. Kierkegaardin tapaan nuori Saarikoski kokee paradoksaalisesti ahdistuksen vapautena, uuden tien ja avautumisen mahdollisuutena.

Myöhemmin Matteuksen evankeliumin kääntäjänä kunnostautunut Saarikoski oivalsi jo nuorena, 15–16-vuotiaana saman kuin minkä Pier Paolo Pasolini 1960-luvun elokuvassaan Matteuksen evankeliumi. Jeesus puhui teon vertauksin, puhtaasti ja konkreettisesti elämän peruskysymyksistä, ihmisen kokoisista ja näköisistä asioista ilman retorista tai uskonnollista ulkokultaisuutta. Saarikoski saattoi varmasti ihailla Pasolinin elokuvan vahvoja ja karuja muotokuvia.

Kaikelle sosiaaliselle, esteettiselle ja uskonnolliselle teeskentelyllle nuori Saarikoski oli äärimmäisen allerginen. Tässä suhteessa Saarikosken ristiriitaiset, henkilökohtaiset päiväkirjamerkinnät ovat hyvin suuntaa antavia ja paljastavia myös runoilijan tulevan kehityksen kannalta.

Monet asiat ja vakaumukset ovat idullaan, vaikka tuleva runoilija haparoikin synnin pärskeissä ja vielä oman persoonallisen ilmaisunsa hämärässä. Myöhemmin Saarikoski kirjoitti elegisen mietteliäästi: ”Minä tulin tänne asian kanssa./ Ihmiset eivät pitäneet siitä.”

Kun lukee tarkasti Saarikosken muistiinmerkintöjä, havaitsee klovnerian, naamion ja myytin rakentamisen takaa äärimmäisen vakavamielisen ja ristiriitaisen nuorukaisen, pohdiskelijan ja todellisen uskonnollisen kilvoittelijan.

Tällainen ei ollut se julkisuuden ilveilijä Pentti Saarikoski, joka myöhemmin esiintyi juovuksissa aikakauslehdissä ja puhui politiikkaa. Mutta toisaalta on selvää, että kommunismikin poliittisena utopiana oli Saarikoskelle alkukristillisyyden ilmentymä, ei todellakaan puhtaasti valtio-opillinen vaan syvästi eksistentiaalinen kysymys.

Kuten kreikkalaisen tragedian näyttelijälle, persoona oli Saarikoskelle naamio. Julkisuus oli Saarikoskelle teatteria, runous lopulta ainut äidinkieli ja sieluntila.

Saarikoski valottaa merkinnöissään yksityistä minäänsä identiteetiltään haparoivana seksuaalisena olentona, avaa persoonallisuutensa monikerroksisuutta ja dramatisoi kohtaloaan. Hänen persoonansa on kuin kerrostalo, jonka elämää seurataan yhdessä kerroksessa ja toinen jätetään huomioimatta.

Kirjailijan työ oli lopulta Saarikosken todellinen kutsumus – se, jolle oli uhrattava repaleinen minuus, kreikkalainen filologia, naiset, elämä, uskonto, kommunismi, kaikki.

Tässä mielessä Saarikoski on suurten kirottujen runoilijoitten sukua, jolle ei ollut metafyysistä vaihtoehtoa. Saarikoski on runoilijana monitasoisempi ja -ulotteisempi kuin vielä ymmärrämmekään. Siksi hänen epäpuhtaaseen runouteensa on palattava.

Hannu Waarala