Pertti Haapala, Tuomas Hoppu - Sisällissodan pikkujättiläinen.

PERTTI HAAPALA, TUOMAS HOPPU

Sisällissodan pikkujättiläinen. Kaikkiaan 24 kirjoittajaa.

WSOY 2009. 502 s.

Suomen lähihistorian vaikeimpien tapahtumasarjojen kokoaminen lukukelpoisiksi yleisesityksiksi on kannatettava hanke kansansivistyksen kannalta nuorten valistamiseksi ja muutoinkin. Sisällissodan pikkujättiläinen sijoittuu WSOY:n julkaisemaan sarjaan, jossa on jo aiemmin julkistettu muiden muassa Suomen historian ja viimeisten sotien pikkujättiläiset. Tulos on kelvollinen ja tasokas, mutta ei nouse Jari Leskisen ja Antti Juutilaisen Jatkosodan pikkujättiläisen tasolle.

Syy ei ole kolmannen sisällissotaa seuranneen sukupolven tutkijoiden, vaan aiheen vaikean tulkinnallisuuden ja kaikenlaisen hankaluuden. Suomen vapaussodan, punakapinan, kansalaissodan ja sisällissodan tapahtumien lähteissä on satoja ja tuhansia mustia aukkoja. Ja vasta nykypolven tutkijat ovat päässeet irti puolustelujen jyrkästä kahtiajaosta.

Sisällissodan pikkujättiläistä voi siis lukea jonkinlaisena katsauksena siitä, mihin saakka menneisyyden vaikeimman vuoden 1918 tapahtumien ketjun selvittely on edennyt. Psykohistorioitsija Juha Siltala taisi puhua taannoin Suomen menneisyyden eniten tutkitusta asiasta. Olen eri mieltä. Edes ilmaisu eniten kirjoitetusta aiheesta ei pidä paikkaansa, sillä viime sodista on väännetty tekstiä enemmän kuin kapinavuodesta.

Sotasurmat

Käsitykset vuoden 1918 kansallisen murhenäytelmän uhreista ovat täsmentyneet Sotasurmat-projektin tiedoista, joihin sisällissodan kokoomateoksen monet kirjoittajat perustellusti nojaavat. Valtion tukema tutkimus on ollut suuri ja kunnioitettava urakka, mutta kaikkea se ei ole selvittänyt.

Pienenä esimerkkinä voi mainita raiskattujen ja pellolle haudattujen Valkeakosken punaisen naisplutoonan teloitetut vainajat, joita on maan povessa enemmän kuin Sääksmäen surmaluettelossa. Kokonaan selvittämättä on edelleen Sydän-Hämeen kapinan suuri naiskato, jonka uhrit olivat kaiken ikäisiä. Tällaisten tietojen etsiminen Pikkujättiläisestäkin on tietenkin turhaa.

Venäläisten surmansa saaneiden tai teloitettujen lukumäärä ei näköjään ole vielä edes summittaisesti tiedossa, yksittäisistä kohtaloista puhumattakaan. Keisari Wilhelm II:n avustusjoukon sankarivainajien määrä ja nimet tiedetään, mutta saksalaisiakaan lähteitä suomalainen tutkimus ei ole paljoakaan käyttänyt.

Valkoinen vapaussotakirjallisuus on sekin ollut sotaherrojen ja sankarien tarinaa, ei talonpoikaissoturien kertomusta.

Hoppu ja Lackman

Sisällissodan pikkujättiläisen tekstien ahkerin tekijä on ollut uuden polven merkittävimpiin 1918-selvittäjiin kuuluva Tuomas Hoppu, jonka teksti on luettavaa ja objektiivisuuteen tähtäävää. Hoppu on myös ahkera lähteiden tonkija.

Pertti Haapala on laajentanut vainovuoden kuvaa kirjoittamalla vuoden 1917 poliittisesta kriisistä. Jos Venäjän väliaikainen, Kerenskin johtama hallitus ei olisi hajottanut Suomen vasemmistoenemmistöistä eduskuntaa, sisällissotaan ei olisi ehkä ajauduttukaan.

Matti Lackmanin teksti jääkäriliikkeestä on takuutyötä. Kolmenkaan polven jälkeen ei ollut yllätys, että nyttemmin jo professorin titteliä kantava Lackman sai perinteiden vaalijat ärtymään kertomalla jääkärin tekemästä seksuaalimurhasta ja jääkäripataljoona 27:n monisatapäisestä aseistakieltäytyjien porukasta.