Pertti Luntinen - Sota Venäjällä - Venäjä sodassa

PERTTI LUNTINEN Sota Venäjällä - Venäjä sodassa

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2008, 1037 s. Tampereen yliopiston emeritusdosentti Pertti Luntinen on tehnyt jättiurakan ja koonnut omimman aiheensa, Venäjän historian aseelliset selkkaukset, fyysisesti ja käsittelytapansa takia painavaksi teokseksi. Suomessa ei ole aiemmin tällaista yleishistoriaa kirjoitettu, eikä oikeastaan kai missään muuallakaan.

Luntinen tuntee aiheensa ja riisuu Venäjän sodat ja naapurimaan sovinisteille edelleen pyhän, viimeisen suuren isänmaallisen sodan, siitä moninkertaisesta poliittisen propagandan kuorrutuksesta, joka on koristanut myös monia suomeksi julkaistuja venäläisiä taistojen kuvauksia.

Maailmanhistorian suurimman panssaritaistelun, kesän 1943 Kurskin mutkan yhteenajon, saksalaisista menetyksistä tarjotaan lukua, jota en ihan heti omaksu: vain alle 300 Pantteria ja Tiikeriä. Nuo idän hyökkäyksen tuhannet viimeiset ihmeaseet nimittäin jäivät hiljentyneinä arolle melkein kaikki. Mutta Luntinen ei väitäkään lukua todeksi vaan mainitsee sen yhtenä tutkimusarviona.

Kriittistä Venäjän sotien selostusta ryydittää kuiva ironia, joka sopii asiayhteyksiin hyvin. Kun miljoonia ihmisiä surmataan, tuho on niin kammottavaa, että sen ymmärtämisestä ei selviä itkemällä. Huumori on liki ainoa asennemahdollisuus.

Zukovin kunnia

Venäjän viime vuosisadalla käymien sotien historia on samalla totalitaarisen vallankäytön kuvausta ja analyysia. Kultaisen ordan aikojen ja Stalinin hallituskauden yhteinen nimittäjä on ääretön ja äärimmäinen julmuus, piittaamattomuus ihmishengistä aina siihen rajaan asti, että koko slaavilaista kansaa uhkasi katoamisen tuho.

Ihmisten tuhlaajana Luntinen esittelee myös marsalkka Georgi Zukovin, jonka 1970-luvulla julkaistuja muistelmia en löytänyt jättiläiskirjan lähteistä. Vanhuuden pehmentämä marsalkka pahoitteli itse sitä raakuutta, jota komentajan oli pakko osoittaa materiaalitaistelujen helveteissä.

Luntinen nostaa esiin Zukovin johtaman epäonnistuneen operaatio Marsin loppuvuodelta 1942, ja myöhemmin toisen maailmansodan kuuluisin neuvostopäällikkö mainitaan kiukuttelijana. Tällainen kuva ei vastaa sitä sankarin mainetta, joka pani vararikkoon joutuneen Venäjän vielä pystyttämään Punaisen Torin laidalle Zukovin ratsastajapatsaan.

No, Zukov osoitti johtajan kykynsä jo ennen isänmaansa ajautumista maailmansotaan. Voi arvioida niinkin, että Puna-armeijan lopullisen voiton mahdollisuus syntyi Mongoliassa, Halhin Golin eli Halha-joen taisteluissa japanilaisia hyökkääjiä vastaan. Tämän mittelön seurauksena akseliliittolainen Japani ei ryhtynyt tukemaan Saksan johtajan hyökkäystä.

Kriittisyys on sotahistoriassa hyvästä, mutta en voi olla siteeraamatta edesmenneen ystävän, venäläisten sotavankinakin olleen kenraaliluutnantti Olli Korhosen mielipidettä Zukovin sotilaallisista kyvyistä: "Maailmansodassa hän oli epäilyksettä taitavin Neuvostoliiton operaattoreista".

Tuoreen arvostelevasta otteestaan huolimatta Luntisen suuren venäläisen sotahistorian painotukset ovat melko perinteisiä. Yleisesitys ei tietenkään voi ollakaan mikään mullistavien uusien paljastusten kehys.

Suomalainen sotahistorian harrastaja olisi kuitenkin toivonut joidenkin menneen varjoihin jääneiden aiheiden käsittelyä. Sellaisia asioita ovat esimerkiksi Krimin sotaan liittynyt merisodan välineiden kehittäminen, joka johti nykyaikaisen miina-aseen syntyyn. Venäjän taistelut hunghusikapinallisia ja Kiinan keisarihuoneen armeijaa vastaan Amurin rajoilla suomalaisten siirtolaisten johdolla 1800-luvun loppupuolella ovat toinen esimerkki.

Luntisen Venäjä-järkäle kelpaa kuitenkin tällaisenaan vaikkapa yliopistotason oppikirjaksi.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.