Philippe Claudel - Varjojen raportti

PHILIPPE CLAUDEL
Varjojen raportti
Suom. Ville Keynäs. Otava 2009, 279 s.
Hyvä kirjallisuus synnyttää persoonallisia kuvia ja voimakkaita mielikuvia. Ranskalainen nykykirjailija Philippe Claudel (s. 1962) on tässä suhteessa aivan mestarillinen kertoja. Claudelin kerronnassa on sekä vahvoja visuaalisia motiiveja että eetillisten teemojen sisäistä kantavuutta.

Claudel on myös menestyksellinen elokuvaohjaaja (ks. arvio alla), joka on tehnyt onnistuneen sovituksen omasta romaanistaan Harmaat sielut ( Les àmes grises, suom. 2006). Pääosaa siinä näyttelee vahvojen naisroolien tulkitsija Kristin Scott Thomas.

Varjojen raportti on teemoiltaan syvästi kafkalainen romaani syyllisyydestä ja kollektiivisesta itsepetoksesta. Voi sanoa, että juutalaisen filosofin Hannah Arendtin teesi "pahan banaalisuudesta" sopii kuvaamaan tätä Claudelin romaanin tiheää ja väkivaltaa tihkuvaa henkistä ilmapiiriä.

Harmaassa tavanomaisuudessa itää fasismin siemen, niin kuin Claudelin kuvaamassa pienessä saksankielisessä vuoristokylässäkin.

Fasismin myötä syntipukkiteoriasta tulee hallitseva toimintatapa kaikkialla Euroopassa, myös pienissä Jumalan selän takana olevissa tuppukylissä.

Claudel on itse kertonut, ettei romaanissa kuvata varsinaisesti toisen maailmansodan historiallisia tapahtumia, fasismia tai antisemitismiä.

Romaanin päämääränä on pikemminkin kuvata tämän epäinhimillisen prosessin henkistä jatkumoa, historian ja ihmisluonnon väkivaltaisia leikkauspisteitä, fasismin siemeniä, jotka versovat myös tämän hetken maailmassa.

Varjojen raportissa romaanin kertoja Brodeck saa tehtäväkseen laatia virallisen selonteon mystisen muukalaisen, taiteilijan ja toisineläjän Andererin kuolemasta, jonka taustalla on kollektiivinen rikos, selvä murha. Totuutta asiasta ei kuitenkaan haluta kuulla, vaan kertomus, joka sopii ihmisten tulevaisuuden piirustuksiin.

Claudelin teesi ihmisen moraalin ja historiankirjoituksen tarkoituksenmukaisuudesta on aika rankka. Yksinkertaisesti se kuuluu niin, että valheet ja puolitotuudet palvelevat elämää. Ja sitä tietä ihmiskunta on pääsääntöisesti kulkenut, kunnes se taas joutuu katsomaan itseään peilistä. Näky ei ole kaunis.

Mutta Claudel näkee kollektiivisten valheiden vastapainona myös toivoa - hyvässä kirjallisuudessa, lähipiirin ihmisten keskinäisessä luottamuksessa ja ihmisen pyrkimyksessä sisäiseen rehellisyyteen. Se on mahdollista.

Näistä ristiriitaisista jännitteistä Claudel on kirjoittanut vaikuttavan ja valloittavan romaanin, joka edustaa aivan nykyromaanin kärkeä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.