Pirkko Vekkeli & Ismo Loivamaa - Unohtumaton Ansa Ikonen 1913–1989

PIRKKO VEKKELI & ISMO LOIVAMAA
Unohtumaton Ansa Ikonen 1913-1989
Minerva 2009. 252 s.
Kansallisteatterin näyttelijät Tauno Palo ja Ansa Ikonen tekivät kaikkiaan kaksitoista yhteistä elokuvaa. Mielikuva romanttisesta parista, joka saa aina lopulta toisensa, juurtui niin voimakkaasti suomalaisen elokuvayleisön mieleen, että heidän kuviteltiin olevan oikeasti yhdessä.

Näyttelijä Ansa Ikosta käsittelevässä tuoreessa kirjassa käy ilmi, että Palo ja Ikonen olivat elokuvan ulkopuolella suhteellisen vieraita toisilleen. Ikonen oli alkoholin suhteen lähes absolutisti eikä voinut sietää Palon jatkuvaa ryypiskelyä. Kuitenkin he arvostivat toisiaan suuresti teatterin ja elokuvan ammattilaisina.

Elokuvan maailmassa Palo ja Ikonen olivat suomalaisen elokuvan suurin ja romanttisin tähtipari. Kaikkien aikojen suosituin Ansa ja Tauno -elokuva Kulkurin valssi vuodelta 1941 edusti puhtaimmillaan romantiikan balsamia koko kansakunnalle.

Ansan silmät

Ansa Ikosen edustama elokuvakarisma on tietyssä mielessä aivan oma suomalaiskansallinen ilmiönsä. Vaaleat naiset olivat kotimaisessa elokuvissa kunnollisia ja hyviä, tummat kohtalokkaita ja usein syntiin taipuvaisia.

Ikonen ei vedonnut edes piilevästi seksuaalisiin vaistoihin ja mielikuviin niinkuin monet amerikkalaiset tähdet jo tekivät. Ikonen oli kuin Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta -romaanin Kyllikki: puhdas, järkevä ja itsetietoinen. Häntä piti miesten tavoitella, osoittaa kunnollisuutensa.

Ikosen tyyppiselle näyttelijälle oli nuoressa Suomen tasavallassa historiallinen ja sosiaalinen tilaus. Hän tulkitsi usein kaunottaria, jotka olivat moraaliltaan vahvoja. Se on tärkeä osa suomalaisen elokuvan psykohistoriallista ikonografiaa.

Huikentelevaisia naisia esittivät sitten muut näyttelijättäret kuten Tuulikki Paananen, Kirsti Hurme, Toini Vartiainen ja Regina Linnanheimo. Ja synnin palkka - kuten jo Raamatussakin sanotaan - on kuolema. Se oli suomalaisen elokuvan muistissa.

Erityisesti on puhuttu Ikosen silmien vaikuttavuudesta, katseen kimalluksen vetoavuudesta, leikillisyydestä ja viattomuudesta. Jotakin tuosta on tavoitettu Matti Kassilan ohjaamassa elokuvassa Tyttö kuunsillalta (1953).

Valkokankaan julmuus on usein siinä, että se taltioi nuoruuden katoavan säteilyn, eikä sille sitten enää löydy vastinetta myöhemmästä elämästä. Niin kävi myös Ansa Ikoselle, joka koki myöhemmällä iällä itsensä syrjäytetyksi.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.